Metallica, Hartwall Arena, 11.5.2018. Ensimmäinen yllätys keikalla oli se, että vertaansa vailla olevan tunnelmannostattaja
Ecstasy of Goldin aikana nähtiin pätkiä itse elokuvastakin. No, juuri siitä kohtauksesta, missä kappale soi. Myöhemmin samoissa katosta laskeutuvissa kuutioissa nähtiin kaikkea muutakin kivaa, kuten pääkalloja, piirroksia bändin jäsenistä ja Suomen lippu, jonka päällä luki Metallica
Se tuntui ikävältä, että rumpusetti oli poispäin juuri sieltä osasta katsomoa, jossa istuin. Pitäisi siis tuijotella Ulrichin selkää koko keikka. Näin asia ei onneksi ollutkaan, sillä settiä käännettiin keikan aikana kolmekin kertaa, joten sehän ehti olla kohdistettu kaikkiin päin.
Uusimman levyn kahdella ensimmäisellä kappaleella aloitettiin ja Hetfieldin laulut tuntuivat tulevan mössönä, eivät oikein selkeänä. Kyllä siitä parannettin onneksi. Materiaalin osalta keikan aallonpohjaa ei tarvitse miettiä.
Dream No More, uusimmalta levyltä siis tämäkin, jäi ainakin minulle lievästi tylsäksi vedoksi. En levyltä kuunneltuna pahemmin innostu, eikä live tuonut tähän muutosta. Ehkä jotkut pitivät enemmän, mutta huomasin kyllä biisin aikana ihmisten liikkuvan paikoiltaan - vessaanko sitten suuntasivat, vai lisää humalaa hankkimaan. Kyllähän joku
Spit Out The Bone olisi liikuttanut areenaa varmasti aivan toiseen malliin, mutta halusivat kai sitten hitaan uuden kappaleen siihen väliin. Eikä se nopeudestakaan kiinni ollut, koska
Sad But True sai huomattavasti hurmoksellisemman vastaanoton.
Now That We're Deadiin oli lisätty väliosa, jossa kaikki neljä ukkoa rummuttivat omaa lavalta noussutta "laatikkoaan". Ihan hauska idea, joskin olisi kenties voinut olla lyhyempi, tai sitten jotain musiikkia olisi voinut vähitellen alkaa kuulua taustalta... kun se oli niin pitkään vain sitä takomista, niin... no, enpä tiedä. Ehkä hämmensi yleisöä hiukan.
Keikan yllättävin (tai kyllähän se tiedettiin, että jotain Suomeen liittyvää on tiedossa) osuus oli, kun Trujillo ja Hammett astuivat lavalle kahdestaan esittämään Hassisen Koneen kaikkien tunteman rallatuksen
Rappiolla. Myös basistiherran laulusta oli pieniä vaikeuksia saada selvää, mutta hämmästyttävän hyvin kuulosti vetävän suomea. Tästä yleisö tykkäsi ja miksipä ei, läksyt oli tehty ja esitys oli hauska. Siitä olikin luontevaa siirtyä koko bändin voimin hulluttelemaan vähän lisää
Last Caressillä, ja nämä kaksi olivatkin ainoat coverit.
Yleisö toki oli äänekkäimmillään vanhoissa megaklassikoissa, eli sellaisissa kuin
For Whom The Bell Tolls,
Master Of Puppets,
Creeping Death,
Welcome Home (Sanitarium) ja keikan päättänessä
Enter Sandmanissä. Noita
Ride The Lightningin tykityksiä kuunnellessa kävi mielessä, että olisi hauskaa kuulla livenä siltä levyltä muutakin kuin nuo pari tunnetuinta. Ja kas, ihan kuin olisivat ajatuksia lukeneet, sillä
Fight Fire With Fire tulikin; oliko tämä nyt encoren ensimmäinen repäisy. Melkoisen näyttäviä tuliakin syöstiin ilmaan tässä sekä parissa muussa kappaleessa.
Moth Into Flamessä taas nähtiin ikään kuin tulikärpäsiä ilmassa, nämäkin olivat siistejä. Täytyy sanoa, että tähän kappaleeseen kaipaan kuitenkin sekä liveen että levylle mukaan Lady Gagaa

Sen verran hyvä oli se yhteinen versio tästä. Siis se onnistunut, eikä se, missä tuli teknisiä ongelmia.
Halo On Fire oli niin ikään erittäin mieluisa valinta näistä uusista.
Niin se taitaa olla, että
St. Angerin materiaaliin yhtye ei suostu koskemaan enää tikullakaan. Okei, eipä kuultu
Loadilta,
Reloadilta tai
Death Magneticiltakaan mitään.
Lämppäri oli minulle täysin tuntematon nimi. Joku karvainen peto näillä oli laulajana ja kappaleet pitkiä, jos nyt yhtään sain esityksestä kiinni. Jopa kolme kitaristia (+ basisti) näillä oli lavalla ja yksi näytti huvittavasti harventuneine hiuksineen sen verran tavikselta, että voisi olla siviilissä joku Tarmo Lähikauppias. Pitää tsekata tämäkin vielä, koska ei miltään paskalta kuulostanut. Jos vaikka pari musiikkivideota löytyisi.
Vai on Ulrichilla nykyään parikymmentä vuotta itseään nuorempi vaimo ja edellisestä erosi Some Kind Of Monsterin jälkeen. Saisi tulla jatko-osa siihen kyllä
Virkeitä setiähän nämä vielä ovat, vaikka ikääkin jo on kertynyt. Kyllä nyt kerran ehdottomasti kannatti Metallica livenä nähdä.