Tuli nyt tehtyä niinkuin porukka pyysi ja käytettyä
Popeye soittimessa.
https://www.imdb.com/title/tt0081353/reference
Juu, eli siis. Kuten sanottu, enhän minä tästä hahmosta niin ole ikinäni innoissani ollut vaikka kai niitä piirroslyhäreitä joskus lapsosena on jokunen katsottu. Eli siltä pohjalta lähden tästä ihan elokuvana elokuvien joukossa pamlaamaan ja jätän tärkeämmän lähdemateriaalille uskollisuudesta pohtimisen muille. Joskin nyt ne kaksi asiaa mitkä niistä piirretyistä muistin: jonkun läimiminen naamaan sillä lailla kaksin käsin kuin se olisi se sellainen pieni nyrkkeilysäkki sekä tietysti pinaatin syöminen ja siitä supervoimien saaminen olivat mukana - ensimmäinen itse asiassa yksi filmin ehdottomia kohokohtia ja toinen jätettynä typerästi vasta ihan viimemetreille.
Mutta siis jumantsuffeli. Ei mikään määrä puhetta omituisuuksista ja floppaamisista ja komedian kädettömyydestä olisi valmistanut minua tähän tuotokseen. Tuotantoarvot ovat tosiaankin upeat ja filmi todella näyttää kuin joltain mustavalkopiirretyn värikylläiseltä, kolmiulotteiselta versiolta mutta se kameratyöskentely! Leikkaus! Näyttely! Mitä helvetin persettä? Missään ei ole mitään järkeä, kohtaukset toikkaroivat menemään kuin hyppykepillä varustettu Quoasimodo tekemässä
Bird Box -haastetta, vailla havaittavaa alkua, keskikohtaa tai loppua jostain rytmitajusta tai ajoituksesta nyt puhumattakaan ja aivan liian usein olin huutaa yksinäni televisiolleni: "Mikä helvetin kohtaus tuo nyt taas oli? Mikä se ihan oikeasti oli!?"
Robin Williamsille toki kaikki kunnia rohkeasta yrityksestä mutta voi kun osaa äijä olla hukassa materiaalin kanssa. Joo, ihan kiitettävä imitaatio ja hassu ulkomuoto toki mutta kyllä sen nyt pitäisi ihan oikeassa elokuvassa olla myös ihan oikea hahmo, jossakin määrin. "Blääbädää" -puheen lumoutta kestää tasan tarkkaan sen alun veronkerääjäsketsin verran - ka siinä kun pyhän
Pulttibois-logiikan mukaan kaksi rasittavaa hahmoa rasittavat toisiaan niin syntyy edes jonkinlainen huumori. Tämän jälkeen lässyttäminen alkaa ärsyttää hyvin nopeasti eikä se sanojen väärin sanominen ole mistään kohtaa hauskaa. Toki kyseessä on myös yksi näistä hahmoista jotka eivät osaa tukkia turpaansa sekunniksikaan ollessaan ruudulla. Samanlaisesta puheripulista kärsii kyllä moni muukin karaktääri, ei siinä. Vähäsen kyseenalaistan myös miksei Williamsille oltu askarreltu lateksista järkyttävää Rasvanahka -pallileukaa kun ne kädetkin kuitenkin oli silleen esikuvalle uskollisesti pullistettu.
Shelley Duvallia pidän edelleen symppiksenä vaikka eihän se ikinä missään olekaan ja onkin nykyään paitsi, ilmeisesti, jäänyt jyrän alle myös harvinaisen sekaisin. Ja hänkin kyllä ihan jopa yrittää näytellä ja kaikkea mutta voi kun on tästä hahmosta tehty niin jumalattoman ärsyttävä ettei sillä ole oikein mitään väliä. Ainut siedettävä hahmo onkin siis Bluto, koska häntä vituttaa hänen ympärillään toikkaroiva sekoilusirkus niinkuin minuakin. Jälleen kerran tärkeäksi nousee tämä harvinaisen usein komedianelokuvissa esiin nouseva kompastuskivi: että siinä ei ole mitään ns. normaalia hahmoa tasapainottamassa sitä koohkaamista ja ärsyyntymässä niistä vieteri perseessä koikkelehtivista vajakeista ympärillään. Kun kaikki on niin väkinäisen hassua ja hupsua ja takatukka putkella jatkuvasti niin eihän siinä ole millään mitään väliä; näin vitutus siirtyy suoraan ruudun toiselle puolelle katsomoon.
Niin, ja tämähän on tosiaan musikaalikin. Joko kukaan ei tätä faktoidia minulle ollut kertonut tai sitten olin asian mielestäni onnistuneesti sensuroinut sillä varsin päräyttävästi puskista tuli elokuvan ensimmäinen lenkutus. Musikaalisesti tämä muistuttaa sitä toista maailman paskinta musikaalia (no,
Moulin Rougen ohella, mutta siinä sentään raiskataan muualla jo suosituksi tulleita kappaleita) eli maestro
Koivusalon
Kaksipäisen Kotkan Varjossaa: biisit alkavat ei-mistään ja johtavat ei-mihinkään, jatkuvat neljä ziljoonaa iäisyyttä ajan venyessä ja vanuessa kuin
2001: Space Odysseyn loppumetreillä, niiden melodiat ovat kamalia ja sanoitukset kuulostavat järjettömyydessään, rytmityksettömyydessään ja ontuvine riimeineen kuin olisivat juurikin mainitun maestron - tai ehkä
Cheekin - rustaamia. Onneksi näitä ei ole kuin muutama sillä voi hyvän tähden taas kerran, ma sanon.
Ja mistäs se Kaappari-Kille -elokuva sitten voisi kertoa? No, se kolmas asia minkä niistä piirretyistä muistan on päähenkilön ja Bluton köydenveto tämän naikkosen kädestä ja kyllähän tuo ihan hauskahkolta komediapremissiltä kuulostaa. Ja onkin, kaiken sen kymmenen minuuttia elokuvan alusta ennenkuin tuotos suistuu totaalisesti sivuraiteille ja lopulta lähimpään lepikkoon. Yhtäkkiä meillä on vauva joka nyt vaan päätetään ottaa kuvioon mukaan, ja tätä sitten käytetään ennustusautomaattina (!) mm. ravikisoissa. Jotka järjestetään leluhevosilla bordellissa. Sitten etsitään Listahitti-Silmän isää koska toki toinen tällainen mokeltaja on juuri se asia mitä tämä leffa tarvitsi. Mukana on myös kuin suoraan turkkilaisesta elokuvasta lainassa olevaa, ilmatäytteistä mustekalaa, haudattua merirosvoaarretta ja niin paljon huonosti kuvattuja piirrosvitsejä kuin yhteen elokuvaan on saatu mahtumaan. Tosin nämäkin on lähes kaikki jemmattu elokuvan alkupuolelle lopun kääntyessä vielä kummallisen yksitotiseksi mukamasseikkailuksikin vielä yhtäkkiä.
Lisäkysymyksiä: miksi vauva esitellään meille kalkkarokäärmeen sihinällä? Juu, sillä on se helistin mistä moisen rätinän pitäisi kuulua mutta filmi itse vielä demonstroi kapistuksen kuulostavan aivan täysin erilaiselta kuin aiemmin ämyreistä rai'annut ääntely. Miksi Kallella on piippu vaikka se ei ikinä polta sitä? Ja juu, ymmärrän myös että tupakointi = hyi hyi mutta leffa on tehty vuonna -80 eli 20 vuotta ennen esim.
The Lord of the Rings -trilogiaa missä piiputtelu oli ihan täysin ok. Mikä se koko
Tor Johnssonin näköinen painijaheebokohtaus oli? Paitsi tekosyy esitellä nyrkkeilymatsi koska vanhoissa piirretyissä piti aina olla nyrkkeilymatsi, jonkun syyn takia.
Mjoo. Eli elokuva muistuttaa kehitysvammaisten kesäteatteri-furryjen kulkuetta: se minkä voisi äkkiseltään kuvitella olevan edes näyttävää ja sympaattista muuttuu silkalla möyryävällä mekastavaisuudellaan täydeksi, kiinalaiseksi vesikidutukseksi minkä luota vaan tahtoo pois. Minne tahansa. Millä ei vaan tunnu olevan minkäänlaista mittaa ja määrää, järjellisestä rakenteesta nyt puhumattakaan. Elokuva todella tuntui Timo Koivusalon työltä, se sama "aha... ai nyt ollaan täällä...? Häh...?" -fiilis oli alati läsnä. Kuin olisi löytänyt jonkun unohtuneen Kaksipäisen Kotkan Varjossa II: Nyt Piirrosäänillä Varustettuna -kelan jostain varastojen kätköistä. Näin asian ollessa koen oikeutetuksi myös arvioida tuotoksen samalla, luotettavalla Timppa-mittarilla:
On kyllä todella kovia naamoja Oz päässyt ohjailemaan... pakko kai tämä on epämääräisellä aikataululla toteutettavalle ostoslistalle lisätä.
