Toteutin uhkaukseni ja uusin
Tank Girlin.
https://www.imdb.com/title/tt0114614/reference
En edes muista olenko tästä täällä aiemminkin höpissyt enkä jaksa lähteä tuon hakusysteemin ihmeitä selvittelemään sen kummemmin. Joka tapauksessa: minähän jälleen ihan oikeasti tykkäsin tästä, yllättävänkin paljon, vaikka selkeät ongelmansa siinä toki onkin. Jokin näissä 90-luvun tietynlaisissa kummajaisissa minuun vain nähtävästi puree, jostakin syystä.
Lori Petty nimikkohahmoineenhan on nimenomaisesti aivan ihana tässä elokuvassa. Värikäs, irvokas, hassu: kuin yhdistelmä Harley Quinniä,
Cyndie Lauperia ja
Uuno Turhapuroa. Ja huolimatta siitä että elokuva itsessään on hyvinkin kiltti, onhan kyseessä myös ihan oikea, elävä ja hengittävä, seksuaalinen olentokin eikä mikään puritanismin ja ahdasmielisen kyttyryyden kävelevä mainos ynnä "positiivinen roolimalli" niinkuin tasantarkkaan tiedämme että se nykyään olisi. Juuri tällaista keskisormi pystyssä kaakattavaa punk-tuulahdustahan meidänkin aikamme juuri kaipaisi, tänne iMac-ruutujen steriilinsinisen yhyy-kulttuurin vastapainoksi.
Ohjaajana on
Nightmare on Elm Street -leffojen tuottajana kannuksensa ansainnut
Rachel Talalay ja, no, kyllä tämä leffa ainakin hänen ohjausdebyyttinsä, alkuperäisen Freddy Krugerin pahimman alennustilan
Freddy's Dead: The Final Nightmaren pieksee mennen tullen. Ja onhan tuolla selkeästi ollut näkemystä vaikka kuvauksissa vissiin tuli jonkin verran sekoiltuakin. Vauhti pysyy kuitenkin enimmäkseen päällä ja kahelia ideaa pistetään naamalle niin että soi. Myös visuaalisesti kyseessä varsin mallikelpoinen leffa eikä CGI:ta onneksi vielä tähän aikaan tällaisissa pätkissä nähty. Talalayn ura onkin sittemmin jatkunut erinäisissä tv-puolen hässäköissä; mm.
Doctor Whon parissa.
Toki myös
Malcolm McDowell on automaattiässää eikä kyseessä ole edes mikään kahden kohtauksen cameo vaan päävihollisena ihan koko leffan mittainen kulissiennakerrusoperaatio jota oli totisesti ilo katsella. Ja se homma liittyen siihen että sen pää irroitetaan ja tilalle laitetaan hologrammipää oli... melkomoinen. Nuori
Naomi Watts nähdään päähenkilön kaverina ja näiden välistä seksuaalista jännitettä voisi leikata vaikka kauhakuormaajalla. Wattsia kuulemma hävettää tämä elokuva... öh, sinä olit mukana
The Ringissä, plus sen vielä kamalammassa jatko-osassa. Nyt prioriteetteja, nainen.
Eli olihan tässä vähän kaikkea: postapokalyptistä väriloistoa, mahtava ja upean typerän sarjakuvamaisesti pukeutuva ja käyttäytyvä päähenkilö ja todella olemattomasti motivoitu musikaalinumero. Mikäs tässä! Soundtrackin upposi meikälle vaikka voin uskoa esim aTomiK:n vihaavan sitä täysillä.
Sitten niihin negatiivisiin puoliin. Eli eli. Ensinnäkin, olisihan sitä rakennetta ja jonkinlaisia panoksia voinut näinkin koohkaamispitoiseenkin sekoiluun edes hitusen miettiä. Kivasti vähän yritettiin jopa jonkinlaista juonen tynkää saada aikaiseksi mutta eipä tuolla ihan kamalasti vaikuta väliä olevan. Päähenkilömme ei ikinä myöskään vaikuta oikeasti olevan vaarassa, mikä on toki köyhää.
Toisekseen, ne vitun kengurut. Tiedän että ne ovat varsin tärkeässä ja muistettavassa osassa siinä sarjakuvassa mutta... ei, eivät toimi. Ensinnäkin, näyttävät aivan uskomattoman urpoilta. Enkä dissaa yhtään edesmennyttä
Stan Winstonia sillä ei ole mahtanut olla helppo keikka valmistaa jotain seitsemää täysruumisproteesiasua joilla ihmisistä tehdään kenguruita. Jotka liikkuvat aivovammaisen oloisin köysihyppyjekuin joka paikkaan. Toisekseen, näitäkin esittävät jotkut helvetin räppärit mikä on paitsi turhaa ja gimmikkimäistä myös pilaa mainitun muikean musiikkiraidan täysin tyyliin kuulumattomalla räp-virittelyllä yhdessä kohtaa. Ja se näitten ihme tanssikohtaus...
Lisäksi ovat kohtuu rasittavia hahmojakin, ainakin se, johon päähenkilömme rakastuu.
Ja siinähän olikin Randagion mainitsema adjektiivi elokuvalle: rasittava. Itseäni tämä ei edelleenkään rasittanut, yläpuolisia pussieläimiä lukuunottamatta. Toki varmaan tietyllä tapaa kertoo myös omista kummallisista taipumuksistani sitten se - ja toisaalta Randagio on muistaakseni puolustanut mm.
Indiana Jones and the Chrystal Skullin olemassaoloa joten selkeästi meillä on kyseiselle termille varsin erilainen määritelmä muutenkin. Tässä ei ollut
Shia LeBouffia, CGI:ta ja täysin anaalista olevaa loppuratkaisua. Vähän kusinen käsikirjoitus sen sijaan löytyy molemmista mutta hei, se on sentään vain yksi elementti.
Edelleen siis mielestäni varsin positiivinen leffa joka pääsi taas suorastaan yllättämään hetkittäisellä toimivuudellaan. Ja varmasti maneerini tuntien turha mainitakkaan että voittaa aika selkeästi ne eräätkin huomattavasti kehutummat sarjakuvaelokuvat jotka tämän jälkeen ovat tulleet, joita vastaan olen aiemminkin paasannut. Kyllä te tiedätte mitkä.
