Hohtoloota

Mystinen suomalainen elokuvafoorumi
Tänään on Ti Joulu 11 2018 18:51


Etusivu » Foorumit » Elokuvat - yleistä


Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 106 viestiä ]  Mene sivulle 1, 2, 3, 4, 5 ... 8  Seuraava
Kirjoittaja
Etsi tätä:
Viesti

Poissa
Se Sininen Kaveri
Se Sininen Kaveri
Käyttäjän avatar

Liittynyt: To Syys 30 2010 22:45
Viestit: 3511

Viesti Lähetetty: To Heinä 28 2011 21:38 
Ylös  
Näin kesälomalla on CD-hyllyn kahlaamisen ohessa tullut myös katsottua/kuuneltua musiikkiaiheista tarjontaa liikkuvan kuvan muodossa.

The Pirates - Live At Dingwalls / Stray Cats - This Country's Rockin'
The Pirates - alunperin 1966 auto-onnettomuudessa menehtyneen Johnny Kiddin taustabändin livekeikka Dinwallsissa jossain päin Lontoota 1977. Jalka alkaa väpättämään ja kädet etsimään sopivia rumpupalikoita kun hikinen poppoo antaa kaikkensa piskuisella lavalla. Johnny Spence on uskomattoman karismaattinen energiapakkaus päävokalistina (+basso) ja symppis Mick Green soolokitarassa ilmehtii nautittavasti. Rouhevaa perus rock'n rollia parhaimmillaan.
Kaikkihan toki muistavat että Sliipparit ovat tehneet coverin heidän kappaleestaan Shakin' All Over eli Tärisin mä täysin:

Stray Catsien muutaman ponnettoman livetaltioinnin setti oli aika turha osuus tällä julkaisulla.


Daisy Chainsaw: The Videos
Lontoo, 90-luku, punk...bändin kolmen häröilymusavideon kavalkaadi. Katie Jane Garside on kyllä niin IHQ, kaunis monilahjakkuus muillakin taiteen saroilla kuin musiikin. :love:


Metal: A Headbanger's Journey (2005)
Ihan viihdyttävä perusesitys aiheesta. Turha lätistä enempää, sillä varmaan kaikki joita aihe kiinnostaa, ovat tämän nähneet.

Jos tällainen ketju on jo olemassa, niin modet voi siirtää tän sinne jatkoksi...

_________________
----------------
BD-kokoelma

Kuinka helppoa ja kätevää!!!

 Profiili WWW  

Poissa
Kultaloota
Kultaloota
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Maalis 18 2008 21:47
Viestit: 1195
Paikkakunta: Helsinki

Viesti Lähetetty: Pe Heinä 29 2011 8:46 
Ylös  
Tää on yks hienoimmista, Jonathan Demmen ohjaus. Periaatteessa keikka mutta kuvaukseen ja visuaalisuuteen panostettu hieman tavallista enemmän. Erityisesti tää aloitus on hieno mutta koko keikka on hyvä. Tietty jos bändi ei kolahda niin ei varmaan jaksa kattoa....



 Profiili  

Poissa
Voimavaraistunut ituhippi
Voimavaraistunut ituhippi
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Syys 23 2008 17:56
Viestit: 7244

Viesti Lähetetty: La Syys 03 2011 22:44 
Ylös  
Dark Funeral: Live at P&L (Borlänge, Sweden, June 28, 2008)

Angelus Exuro pro Eternus -levyn bonus-DVD. Kymmenen kappaletta sisältävällä konsertilla on mittaa noin 52 minuuttia, joka on ihan sopiva kesto tällaiselle materiaalin samankaltaisuudesta johtuen. Kappalelista on ihan ok, vaikka sisältääkin pari sellaista, jotka eivät omiin suosikkeihin kuulu (Goddess of Sodomy ja Atrum Regina). Kyseessä on melko rutiinisuoritus, sekä yhtyeen että teknisen toteutuksen osalta. Ei tästä enempää jaksa innostua, koska oikeastaan mitään erityistä lavaohjelmaa ei muutamien tulipuhaltelujen lisäksi ole tarjolla. Levyversiot vaikuttavat tiukemmilta, joten mieluummin niitä kuuntelee. Kyllä tämä asiansa bonuksena ajaa, ja mieluummin tällaisen katselee kuin 15 minuutin yhdentekevän making of -jutun. Lisänä musiikkivideo kappaleesta My Funeral.

Näytteeksi keikan aloittava King Antichrist:


_________________
"In the eyes of a ranger, the unsuspecting stranger, had better know the truth of wrong from right.
'Cause the eyes of a ranger are upon you, any wrong you do, he's gonna see.
When you're in Texas, look behind you, 'cause that's where the rangers gonna be."

 Profiili  

Poissa
Voimavaraistunut ituhippi
Voimavaraistunut ituhippi
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Syys 23 2008 17:56
Viestit: 7244

Viesti Lähetetty: Pe Marras 11 2011 22:16 
Ylös  
Metallica: Some Kind of Monster (2004)

Kuuntelin St. Anger -levyä pitkästä aikaa, joten päätin ottaa dokumentin uudelleenkatseluun. Kuvaukset aloitettiin noin pari vuotta ennen kyseisen levyn ilmestymistä. Luomisprosessi sitten venähti lopulta "vähän" pitkäksi. Keskinäiset riidat, Hetfieldin poistuminen päihdehoitoon lähes vuodeksi, tiukat aikataulut ja loputon lässytys veivät ilmeisesti massiivisen osan varsinaisesta työajasta.

Jos tämä olisi dokumentin sijasta luokiteltu Spinal Tap -henkiseksi parodiaksi, niin menisi varmaan melko monelle läpi sellaisenakin. No, pituutta on ehkä hieman liikaa, mutta noin muuten. Sen verran huvittavaa valittamista, itkemistä ja analysoimista tyyppien juttu on. Itse dokumentti tarjoaa tätä tavaraa noin 140 minuutin edestä, ja vaihtoehtoisista kohtauksista löytyy ininää reilusti lisää.

Ehkä suurin valittaja on Lars Ulrich. Toisaalla mies kritisoi usein palkatun terapeutin ja jatkuvan tunteista puhumisen järkevyyttä, mutta on itse viuruttamassa milloin mistäkin. Ne viimeiset arvostuksen rippeet karisevat viimeistään siinä vaiheessa, kun tyyppi alkaa Kirkin syntymäpäivillä itkemään, että hän ei ole ikinä saanut keltään mitään ja kukaan ei ikinä muista. Bu-vitun-huu.

Hetfield ei paljoa parempi ole. Samaa valitusta ja parkua siltä suunnalta tulee. Lisäksi hoitojakson jälkeen hän ei voi enää työskennellä kuin neljä tuntia päivässä, mutta ei kuitenkaan salli muiden jatkavan ilman häntä. Kun kuuntelee aivan helvetin typerältä kuulostavaa jankutusta siitä, miten ollaan kovin pettyneitä kun muut olivatkin kuunnelleet pari kappaletta herran poistuttua tiloista, niin voi vain ihmetellä miten muut samassa huoneessa jaksavat. Surkuhupaisa pelle.

Hammett yrittää jollakin tavalla tasapainoilla näiden aiemmin mainittujen sankareiden välissä. Hänestä saa lähinnä miellyttämään pyrkivän yes-miehen vaikutelman. No, ilmeisesti alkoi häntäkin ahdistaa, kun piti kameralle tilittää, miten huomioiva ja epäitsekäs ihminen hän lopulta onkaan. Helvetillinen harmi, että muut eivät osaa arvostaa. Yeah, right!

Uusi basisti Robert Trujillo tulee mukaan vasta dokumentin loppupuolella. Siihen asti osan hoitaa tuottaja Bob Rock. Sai kyllä pariin otteeseen ihmetellä, ettei Rock lähtenyt kävelemään projektista viimeistään siinä vaiheessa, kun päiviä oli jo yli 500 ja sama itku jatkuu.

Sitten on tietysti tämä yhtyeen viidenneksi jäseneksi pyrkinyt "tohtori Phil", jonka Metallica palkkasi täyspäiväiseksi terapeutiksi. Ei helvetti, mitä väsynyttä paskaa kaveri jaksaa jauhaa, ja tyypit vielä kuuntelevat vakavina. On kovin erikoista, että kellään ei mennyt pahemmin hermot tyypin suhteen. Tai sitten sitä ei vain näytetty. Hauskinta oli se, kun Phil ilmeisesti tosissaan yritti järjestää itsensä yhtyeen vakiokalustoon mukaan. Lavavalmennusta, kiertueterapiaa ja muuta mukavaa. Siinä sitten pala kurkussa vakuuttelee omaa tarpeellisuuttaan, kun tyypit ovat alkaneet harkita asiaa hieman uudelleen kuullessaan, että Phil on mahdollisesti myymässä talonsa ja muuttamassa lähemmäs.

Olinkin jo iloisesti unohtanut, että myös eräs Dave Mustaine käy pikaisesti kameran edessä nolaamassa itsensä. Tulee mieleen syntymäpäivä-Lars, kun kuuntelee, miten Dave-paran elämä on erottamisen jälkeen ollut pelkkää vastoinkäymistä. Ei vittu. Ihmisetkin huutelevat kadulla Metallicaan liittyviä kommentteja ja näin yrittävät musertaa jo muuten kovia kokeneen Mustainen henkisesti. Tämä Mustainen ja Larsin keskustelu onkin aivan uskomatonta katseltavaa... Myös Newsted käy kameran edessä, ja muihin nähden esiintyy kyllä edukseen. Ei ihmekään, jos lähtö yhtyeestä alkoi kiinnostaa...

Dokumenttina ihan kiinnostava, joka kyllä viihdyttää pitkästä kestostaan huolimatta. Samalla se on yksi pahimmista itkuvirsistä, mitä on tullut ikinä nähtyä. Huvittavaa on myös se, että aluksi väsättiin studio jonnekin entisiin parakkeihin ilman mukavuuksia, jotta saadaan aikaan brutaalia ja kaunistelematonta materiaalia. Heh, loputonta lässytystä, surkeaa kiukuttelua ja itsesäälissä rypemistä katsellessa tulee mieleen, että ehkä Halla-aho ei ollutkaan täysin väärässä sen yhden kyseenalaisen one-linerinsa kanssa... Voisi ajatella, että olisihan tuo ollut kaiken vaivan ja kärsimyksen arvoista, jos prosessista olisi syntynyt jokin ajaton mestariteos. Lopputulos kuitenkin on lähinnä keskinkertaista tylsyyttä, jota jaksaa kuunnella pari kertaa kymmenessä vuodessa. Ei kuitenkaan ole vaikea uskoa, että se oli parasta, mitä tällä porukalla tuolloin oli mahdollista saada aikaan. Vaikka ei olisikaan erityisesti Metallicasta kiinnostunut, niin kyllä tämän voi ihan hyvin katsella siitä huolimatta.

Lars ja Dave:



Levyltä löytyy huomattavasti kauemmin kestävä versio.

_________________
"In the eyes of a ranger, the unsuspecting stranger, had better know the truth of wrong from right.
'Cause the eyes of a ranger are upon you, any wrong you do, he's gonna see.
When you're in Texas, look behind you, 'cause that's where the rangers gonna be."

 Profiili  

Poissa
Komedian kunkku
Komedian kunkku
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Pe Elo 08 2008 9:17
Viestit: 7577

Viesti Lähetetty: La Marras 12 2011 8:20 
Ylös  
Mikko Lahtinen kirjoitti:
Ehkä suurin valittaja on Lars Ulrich. Toisaalla mies kritisoi usein palkatun terapeutin ja jatkuvan tunteista puhumisen järkevyyttä, mutta on itse viuruttamassa milloin mistäkin. Ne viimeiset arvostuksen rippeet karisevat viimeistään siinä vaiheessa, kun tyyppi alkaa Kirkin syntymäpäivillä itkemään, että hän ei ole ikinä saanut keltään mitään ja kukaan ei ikinä muista. Bu-vitun-huu.

Outoa. Olen katsonut tämän useampaankin otteeseen, mutta en tuollaista synttärikohtausta muista ollenkaan. Minulle Lars jäi muutenkin tuosta mieleen huomattavasti jotain kakaramaisesti kiukuttelevaa Hetfieldiä järkevämpänä tyyppinä, joka yrittää saada tekemisiin jotain tolkkua. Varsinkin se puhe siitä, miten bändi asettaa itselleen typeriä sääntöjä, oli parhaita kohtia tässä.

Hammettistä taas jäi sellainen kuva, että vuosien saatossa ovat aivot ehkä hieman päässeet tällä kaverilla pehmenemään. Tiettyjen päihteiden avustuksella, todennäköisesti. Ei kyllä välttämättä ollut se terävin kynä penaalissa alun perinkään...

Dokumentti on joka tapauksessa ainakin omaan makuuni todella viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Ja kun ottaa huomioon, minkälaisina pelleinä ja kaukana katu-uskottavuuden tuolla puolen hilluvina "hevareina" äijät tässä esiintyvät, nimeäisin tämän Metallican rohkeimmaksi julkaisuksi koskaan. No, uutta levyä en tosin ole vielä kuullut...

_________________
"It's really big..."

 Profiili  

Poissa
Voimavaraistunut ituhippi
Voimavaraistunut ituhippi
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Syys 23 2008 17:56
Viestit: 7244

Viesti Lähetetty: La Marras 12 2011 8:32 
Ylös  
Exterminator kirjoitti:
Outoa. Olen katsonut tämän useampaankin otteeseen, mutta en tuollaista synttärikohtausta muista ollenkaan.


Katselin heti perään bonuslevyltä poistettuja kohtauksia yli kahden tunnin edestä. Sieltä ainakin löytyy. Ja voihan sen tuostakin katsella:



Ihme kiukuttelua täysin turhista jutuista.

Lainaa:
Minulle Lars jäi muutenkin tuosta mieleen huomattavasti jotain kakaramaisesti kiukuttelevaa Hetfieldiä järkevämpänä tyyppinä, joka yrittää saada tekemisiin jotain tolkkua. Varsinkin se puhe siitä, miten bändi asettaa itselleen typeriä sääntöjä, oli parhaita kohtia tässä.


Ehkä annoin Jamesille vähän armoa sen hoitojutun takia. Ei varmaan itse ollut sitä hoitosuunnitelmaansa kynäillyt.

_________________
"In the eyes of a ranger, the unsuspecting stranger, had better know the truth of wrong from right.
'Cause the eyes of a ranger are upon you, any wrong you do, he's gonna see.
When you're in Texas, look behind you, 'cause that's where the rangers gonna be."

 Profiili  

Poissa
Täysloota
Täysloota
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Pe Helmi 19 2010 9:35
Viestit: 525

Viesti Lähetetty: La Marras 12 2011 17:54 
Ylös  
Exterminator kirjoitti:
Mikko Lahtinen kirjoitti:
Ehkä suurin valittaja on Lars Ulrich. Toisaalla mies kritisoi usein palkatun terapeutin ja jatkuvan tunteista puhumisen järkevyyttä, mutta on itse viuruttamassa milloin mistäkin. Ne viimeiset arvostuksen rippeet karisevat viimeistään siinä vaiheessa, kun tyyppi alkaa Kirkin syntymäpäivillä itkemään, että hän ei ole ikinä saanut keltään mitään ja kukaan ei ikinä muista. Bu-vitun-huu.

Outoa. Olen katsonut tämän useampaankin otteeseen, mutta en tuollaista synttärikohtausta muista ollenkaan. Minulle Lars jäi muutenkin tuosta mieleen huomattavasti jotain kakaramaisesti kiukuttelevaa Hetfieldiä järkevämpänä tyyppinä, joka yrittää saada tekemisiin jotain tolkkua. Varsinkin se puhe siitä, miten bändi asettaa itselleen typeriä sääntöjä, oli parhaita kohtia tässä.

Hammettistä taas jäi sellainen kuva, että vuosien saatossa ovat aivot ehkä hieman päässeet tällä kaverilla pehmenemään. Tiettyjen päihteiden avustuksella, todennäköisesti. Ei kyllä välttämättä ollut se terävin kynä penaalissa alun perinkään...

Dokumentti on joka tapauksessa ainakin omaan makuuni todella viihdyttävä ja mielenkiintoinen. Ja kun ottaa huomioon, minkälaisina pelleinä ja kaukana katu-uskottavuuden tuolla puolen hilluvina "hevareina" äijät tässä esiintyvät, nimeäisin tämän Metallican rohkeimmaksi julkaisuksi koskaan. No, uutta levyä en tosin ole vielä kuullut...



Aikaslailla täysin samaa mieltä.

Mun mielestäni on hienoa, kuinka tosta näkyy, että rikkaillakin on ongelmansa. Eikä se rikkaus tee näistä ongelmista yhtään sen ymmärrettävämpiä tai typerämpiä, kuin kenenkään muunkaan ongelmista. Samanlaista tyhjänpäiväistä itkemistä osaa köyhätkin suorittaa.

Ja taatusti kaikki bändistä tietävät mitä dokkari pitää sisällään. Taatusti tietävät itkeneensä turhanpäiväisten asioiden vuoksi. Mun mielestäni rohkeaa kyllä.


Sitä en kanssa jaksa oikein tajuta, että miksi porukka valittaa tuosta Mustainen haastattelusta. Enkä sitäkään miksi Mustaine itse nosti raivarit sen vuoksi. Ei se nyt oikeasti niin kamalaa surkuttelua ole. Ja se ekstroista löytyvä pidempi versio on sitä vielä vähemmän.


Kyllä se vaan niin taitaa olla, että Metallica on yksi munakkaimmista bändeistä ikinä. Mistään laskelmoivasta levyjenteosta bändiä on ainakaan turha syyttää. Tekevät justiinsa niin, kuin itse haluavat.

 Profiili  

Poissa
Voimavaraistunut ituhippi
Voimavaraistunut ituhippi
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Syys 23 2008 17:56
Viestit: 7244

Viesti Lähetetty: Ti Touko 15 2012 15:55 
Ylös  
Pink Floyd: Live at Pompeii (1972/2003) (ohjaajan versio)

Kyseessä ei ole aivan tyypillinen live-taltiointi. Pink Floyd esitti kuusi kappalettaan, jotka kuvattiin Pompejissa sekä studiolla Ranskassa. Ilmeisesti paikalla oli jonkin verran katsojia, mutta käytännössä musiikki esitettiin tyhjälle teatterille. Taltioinnista on julkaistu useampiakin versioita, joista vuoden 2003 ohjaajan versio on kestoltaan pisin.

Tähän ohjaajan versioon on päässyt mukaan paljon muutakin kuin pelkkä musiikkiesitys. Kestoa löytyy noin 30 minuuttia enemmän kuin alkuperäisestä versiosta. Kyseiseen puolituntiseen mahtuu haastatteluja ja pätkiä yhtyeen Dark Side of the Moon -levyn äänityksestä. Ohjaajan versiossa kappaleiden aikana nähtävää kuvitusta on myös monipuolistettu, josta jotkut sitä voimakkaasti arvostelevatkin. Adrian Maben on lisäillyt näkymiä planeetoista ja tulivuorikatastrofin kohtaavasta muinaisesta kaupungista. CGI:n taso on melko karkeaa, mutta minua se ei ole onnistunut hirveästi häiritsemään paitsi Echoes Part II -kappaleen aikana.

Kuva Kuva Kuva

Kappalelista näyttää seuraavalta: Echoes Part I, Careful with That Axe Eugene, Saucerful of Secrets, One of These Days I'm Going to Cut You into Little Pieces, Mademoiselle Nobs, Set the Controls for the Heart of the Sun ja Echoes Part II. Mitään omia suurimpia Pink Floyd -suosikkeja tähän ei oikein ole mahtunut mukaan Echoes-kappaleen lisäksi, mutta ei sellaisiakaan, joista en yhtään välittäisi. Mademoiselle Nobs tosin on melko turha, mutta sitä ei oikein voi pitää varsinaisena kappaleena samalla tavalla kuin noita muita. Studiopätkien aikana kuullaan vähän otteita muutamasta Dark Side of the Moon -levyn kappaleesta.

Vaikka kappalelista ei siis olekaan mikään kaikista mieleisin, niin kyllä näihinkin paljon huippuhetkiä mahtuu, eikä vähiten kuvituksen ansiosta. Ympäristöä ja muutakin kuvastoa on käytetty runsaasti, eikä tyydytty kuvaamaan pelkästään soittajia. Yleisön puuttumisen näen vain hyvänä asiana tässä mielessä. Sitä yleisökuvaa saa seurata lähes jokaisella konserttitaltioinnilla. Tässä on onnistuttu luomaan loistava tunnelma. Hyvät väreet kulkevat moneen kertaan pitkin kehoa. Watersin kirkumiset toisen kappaleen aikana kuulostavat edelleen jokseenkin mielipuolisilta. Saucerful of Secrets -kappaleen loppupuoli on mahtava Gilmourin tunnelmoidessa hiukset kasvoillaan ja myös muista kappaleista löytyvät omat hienot hetkensä.

Kuva Kuva Kuva

Tiedä sitten, miten vakavalla mielellä Maben lopulta yritti yhtyettä haastatella, mutta lopputulos kuitenkin on mukavan leppoisa. Mitään varsinaisesti kovin tiukkaa asiaa hän ei haastateltavistaan saanut irti, vaan lähinnä jatkuvaa pelleilyä. Ehkäpä tämä oli viimeisiä tilaisuuksia kuvata yhtyettä tuollaisessa kevyessä hengessä. Sitten Watersilla lähti juttu vähän käsistä, ja muiden elämä yhtyeessä muuttui vähemmän miellyttäväksi. Tässä porukka tuntuu vielä nauttivan yhdessäolosta. Hymyt ovat usein leveitä ja ehkäpä ohjaajan harmiksi ne asiakysymyksetkin kuitataan vitsein. Vapautuneeseen tunnelmaan on saattanut vaikuttaa sekin, että yhtye ei aivan vielä ollut saavuttanut suurinta suosiotaan.

Kuva Kuva Kuva

Tämä on tullut katseltua jo useita kertoja. DVD:n hankin 2004 ja siitä lähtien melkein joka vuosi kiekko on vieraillut soittimessa, yleensä näin keväällä tai kesällä. Menneenä viikonloppuna tuli öiseen aikaan taas palattua tämän tunnelmoinnin pariin ja kyllä se edelleen saa aikaan paljon mukavia hetkiä. Kyseessä onkin selvästi katselluin musiikki-DVD omassa hyllyssä. Tähän liittyy myös tiettyjä mukavia muistoja, jotka sitten yön herkkänä hetkenä viinin avustuksella palasivat ehkäpä tavallista lämpimämpinä mieleen. Tuli sitten harjoitettua samalla muitakin paheita, kun piti konsertin jälkeen mennä vähitellen valkenevaan kevätyöhön polttamaan se toinenkin lahjasikari.

Vaikka saman yhtyeen Pulse-DVD vastaa kappalelistaltaan enemmän omaa makua, ja tarjoaa sen puolesta enemmän vaihtelua, niin kyllä minä katselen lähes aina tämän Pompeji-taltioinnin mieluummin uudelleen. Tässä on niin monessa kohdassa onnistuttu kuvan ja musiikin yhdistämisessä esimerkillisen hienosti, jotta tämä ei katselemalla pääse juurikaan kulumaan. Jos joku on kiinnostuneempi näkemään vähemmän rikkonaisen musiikkiesityksen, niin levyltä löytyy myös alkuperäinen versio ilman CGI-lisäyksiä ja muita "ylimääräisiä" kohtauksia. Vieläpä alkuperäisellä kuvasuhteella tuon uudemman versio ollessa laajakuvaformaattiin sovitettu. Levyltä löytyy myös ohjaajan haastattelu, sanoituksia ja vähän muuta sälää. Erinomainen paketti. Eiköhän tämän pariin tule vielä palattua tulevinakin vuosina.

Kuva Kuva Kuva

Ei oikein voisi parempaa toteutusta tällaiselle konserttitaltioinnille toivoa. Höyryisen tunnelmalliset maisemakuvat, katastrofin kohdannutta kaupunkia kiertävä kamera, rauhalliset soitto-otokset ja paidaton Gilmour ovat jääneet varmaan peruuttamattomasti mieleen. Vaikka lopussa tunnelma onkin hieman haikea kameran vetäytyessä ja yhtyeen jäädessä lopettelemaan esitystään, niin on tämä silti kokonaisuutena erittäin hyväntuulinen kokemus. Itse pidän paljon molemmista versioista ja katseluhetken tunnelman mukaan tulee valittua, että katseleeko jutun tyyppien pelleilyllä varustettuna vai keskittyykö lähinnä musiikkiin. Nyt kävi näin, ehkäpä ensi vuonna toisin.

Lainaa:
Cloudless every day you fall
Upon my waking eyes
Inviting and inciting me to rise
And through the window in the wall
Comes streaming in on sunlight wings
A million bright ambassadors of morning
And no one sings me lullabies
And no one makes me close my eyes
So I tore the windows wide
And call to you across the sky.


(Echoes)

Laitetaan vielä loppuun oma suosikkikappale:



Jos joku ei ole kiinnostunut levyä hankkimaan, niin ohjaajan version pystyy katselemaan kokonaisuudessaan vaikka tuosta:



Tai alkuperäisen version:


_________________
"In the eyes of a ranger, the unsuspecting stranger, had better know the truth of wrong from right.
'Cause the eyes of a ranger are upon you, any wrong you do, he's gonna see.
When you're in Texas, look behind you, 'cause that's where the rangers gonna be."

 Profiili  

Poissa
Voimavaraistunut ituhippi
Voimavaraistunut ituhippi
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Syys 23 2008 17:56
Viestit: 7244

Viesti Lähetetty: Pe Kesä 01 2012 14:26 
Ylös  
Osaako kukaan suositella vastaavia tapauksia kuin tuo Pink Floydin taltiointi? Toisessa ketjussa olevasta flimtrickin kommentista sai käsityksen, että Sigur Ròsin Heima saattaisi olla tällainen. CDON kauppaakin tuplalevyä kohtullisen edulliseen hintaan. Laitoin tuon tilaukseen, joten sitten vain odottelemaan paketin saapumista ja sopivaa katseluhetkeä. Suurin osa yhtyeen levyistä löytyy hyllystä, joten odotukset ovat kovat. Löytyykö muita samantapaisia?

_________________
"In the eyes of a ranger, the unsuspecting stranger, had better know the truth of wrong from right.
'Cause the eyes of a ranger are upon you, any wrong you do, he's gonna see.
When you're in Texas, look behind you, 'cause that's where the rangers gonna be."

 Profiili  

Poissa
Voimavaraistunut ituhippi
Voimavaraistunut ituhippi
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ti Syys 23 2008 17:56
Viestit: 7244

Viesti Lähetetty: Pe Kesä 22 2012 15:30 
Ylös  
Sigur Rós: Heima (2007)

Sigur Rós saavutti 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa kansainvälistä mainetta, minkä seurauksena Islanti jäi vähemmälle huomiolle konserttien suhteen useamman vuoden ajaksi. Kesällä 2006 yhtye päätti lopetella silloisen kiertueensa pienimuotoisten ilmaiskonserttien sarjaan kotimaassaan. Heima kääntyykin muotoon "kotona". Tämä dokumentti/konserttitaltiointi koostuukin pitkälti näistä konserteista.

Kuva Kuva Kuva

Kyseessä ei kuitenkaan ole mikään perinteinen keikkataltiointi. Kappaleita on päädytty valitsemaan yksi soittopaikkakuntaa kohti, joten vaihtelua löytyy siinäkin mielessä. Pink Floyd: Live at Pompeii -taltioinnin tapaan tässäkin on mukana myös haastattelumateriaalia kappaleiden välissä. Näitä kahta yhdistää myös maisemakuvien runsas käyttö.

Kappalelista näyttää tuollaiselta:

Lainaa:
1."Titles/Intro"
2."Glósóli"
3."Sé Lest"
4."Ágætis Byrjun"
5."Heysátan"
6."Olsen Olsen"
7."Von"
8."Gítardjamm"
9."Vaka"
10."Á Ferð Til Breiðafjarðar Vorið 1922" (with Steindór Andersen)
11."Starálfur"
12."Hoppípolla"
13."Popplagið"
14."Samskeyti" (and Credits)


Ei siis keskitytä pelkästään tuolloin uusimpien levyjen kappaleisiin, vaan mukaan on päässyt vanhempaakin materiaalia. Yhtyeen levyistä suurin osa löytyy hyllystä, joten melkein kaikki kappaleet olivat tuttuja. Tämä ei toki haittaa, vaan ehkäpä näin pystyi keskittymään paremmin kuviin. Sigur Rósin musiikki on melko vaikeasti kuvailtavissa, joten en edes yritä. Jos yhtye on aiemmin tuntematon, niin kannattaa kuunnella muutama kappale vaikka YouTubesta, ja kokeilla sopiiko se omaan makuun.

Kuva Kuva Kuva

Itse olin aikoinaan melko varautunut ja ennakkoluuloinen sen suhteen, ja ajattelin, että tuskinpa sen suuremmin innostaa, jos oikein muistan. Onneksi päätin kuitenkin ostaa pari levyä ja antaa edes mahdollisuuden. Eipä sitä ole tarvinnut pahemmin katua, vaan levyjä tulee usein kuunneltua. Yleensä iltaisin tai öisin, joka on mielestäni otollisinta aikaa Sigur Rósin maalailulle. Jotkut ilmeisesti pitävät yhtyeen omalaatuista musiikkia jokseenkin levottomana ja häiritsevänä, mutta omissa korvissa se on useimmin uskomattoman rauhoittavaa. No, lienee ihan hyvä, että mielipiteet jakautuvat jonkin verran. Haastattelujen perusteella uskoisin, että tämä on myös yhtyeen jäsenten mieleen.

Sigur Rósin lisäksi dokumentin konserteissa on usein mukana neljästä nuoresta naisesta muodostuva jousipainotteinen Amiina, mikä on ihan hyvä lisä. Amiina oli toki aiemminkin tehnyt yhteistyötä Sigur Rósin kanssa, sekä studiossa että konserteissa.

Kuva Kuva Kuva

Kummankin yhtyeen jäseniä haastatellaan lyhyesti. Se kuva, mikä näiden pätkien kautta katsomoon välittyy, on äärimmäisen positiivinen. Kaikki vaikuttavat olevan rauhallisia ja hauskoja jalat maassa -tyyppejä. Haastattelut eivät kuitenkaan ole aivan sellaista kieli poskessa -hassuttelua kuin Pink Floyd -taltioinnin vastaavat. No, varsin leppoisa tunnelma näissäkin on ja mielellään niitä katselee.

Yleisökin pääsee toistuvasti kuviin. Näiden kuvien perusteella tunnelma konserteissa oli hyvä ja rauhallinen. Mitään älytöntä riehumista ei ainakaan omiin silmiin osunut ja meno muutenkin vaikuttaa melko hillityltä. Heh, ehkäpä musiikkikin on sellaista, että se ei välttämättä herätä mitään nyrkit pystyyn -tunnelmia. Ehkäpä tällaisen musiikin herättämät tunteet ilmaistaan ennemmin hymyin, keskittynein katsein ja aplodein... Kuvien perusteella myös yleisön ikäjakauma on varsin laaja. Vauvasta vaariin pätee tässä tapauksessa ilmeisen hyvin. Suuri osa paikkakunnista oli varsin pieniä, joten monet varmaan tulivat pelkän tapahtuman takia paikalle, vaikka eivät juuri Sigur Rósin musiikin suurimpia ystäviä olisivatkaan olleet. Samaa arveltiin yhtyeen toimesta haastatteluissa.

Kuva Kuva Kuva

Kauniiden maisemakuvien ystävälle Heima tarjoilee paljon silmäniloa. Soittopaikat vaihtelevat mukavasti. Vieraillaan vuosia sitten hylätyssä ränsistyneessä kalajalostamossa, patoalueella, vuoristoisissa maisemissa, luolassa ja muissa kiehtovissa ympäristöissä, joita ei juuri konserttitaltiointien yhteydessä näe. Näiden lisäksi on käytetty komeita maisemakuvia musiikin taustalla. Jos pelkää saavansa perinteisen soittajiin keskittyvän taltioinnin, niin pelot ovat turhia. Kuvaa ja musiikkia pyritään yhdistelemään varsin monipuolisesti. Itse en keksi tästä osa-alueesta muuta valitettavaa kuin sen, että osa kuvista vilahti turhan nopeasti lievästi päihtyneiden silmien ohi. Uskoisin, että olisi voitu päästä vieläkin parempaan tunnelmaan, jos olisi Pink Floyd -taltioinnin tapaan panostettu enemmän pitkiin otoksiin. Toki niitäkin tästä löytyy.

Kuva Kuva Kuva

Eipä tässäkään pitkää aikaa tarvinnut odotella, että pääsi kunnolla mukaan. Jo ensimmäinen varsinainen kappale vie virtaavien vesien äärelle. Väreitä ei oikein voi välttää kappaleen huipentuessa. Siitä loppuun onnistui kyllä iskemään varsin hyvin. Vaikka tietyistä kuvista on aistittavissa melankolisempiakin tunnelmia, niin silti sanoisin, että Heima kokonaisuutena huokuu positiivisuutta ja aiheuttaa valtavasti hyvää mieltä. Vaikka hylätyt rakennukset ja ruostuvat laivat sekä työkoneet eivät välttämättä paperilla vaikuta kovin iloisilta asioilta, niin yhdistettynä Sigur Rósin musiikkiin ja ajatukseen siitä, että yhtye on edes hetkeksi herättänyt jälleen nämä ihmisten hylkäämät paikat eloon, niin ainakin oma mieli täyttyy myönteisistä mietteistä.

Toiselta levyltä löytyvään lisämateriaaliin en ole vielä ehtinyt tutustumaan. Pikaisesti selailin sitä kuitenkin. Dokumentissa kappaleet eivät yleensä ole aivan kokonaisuudessaan, mutta bonuslevyltä löytyvät täyspitkät esitykset ja pari ylimääräistäkin kappaletta. Samoin löytyy lisää haastatteluja, kiertuetta summaava valokuvakooste kommentein ja vähän muutakin sälää. Kestoa extroilta löytyy reilut kaksi tuntia. Varsin hyvä paketti kyseessä bonustenkin puolesta.

Kuva Kuva Kuva

Tuli samalla nautittua suhteellisen maltillisesti viiniä, mikä saattoi osaltaan parantaa tunnelmaa, mutta epäilen, että täysin selvänäkin tästä olisi nauttinut erittäin paljon. Itse näen tässä potentiaalia samanlaiseksi omaksi kestosuosikiksi kuin millaiseksi tuo Pink Floydin esitys on vuosien kuluessa muodostunut. Vielä en sitä sellaiseksi julista. Pitää ensin nähdä, miten hyvin se kestää uusintoja. Suositteleminen on vähän hankalaa, sillä Sigur Rósin musiikki ei varmaankaan ole kaikkien mieleen. Yhtyeen levyistä pitäville luulisi olevan ehdoton hankinta. Ehkäpä tuosta aiemmin mainitusta Pink Floydin taltioinnista pitävillekin uskaltaisi suositella... Minuun tämä musiikki yhdistettynä näihin kuviin teki helvetin suuren vaikutuksen. Oli mukava mennä katselun jälkeen rauhalliseen keskikesän yöhön vielä hetkeksi laiturille istuskelemaan.

Jos Heima pitäisi summata yhdellä sanalla, niin se olisi kaunis.

Kuva Kuva Kuva

Näytteeksi voisi laittaa yhden alkupuolen kappaleen:



Heima löytyy myös kokonaisuudessaan YouTubesta:


_________________
"In the eyes of a ranger, the unsuspecting stranger, had better know the truth of wrong from right.
'Cause the eyes of a ranger are upon you, any wrong you do, he's gonna see.
When you're in Texas, look behind you, 'cause that's where the rangers gonna be."

 Profiili  

Poissa
Komedian kunkku
Komedian kunkku
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Pe Elo 08 2008 9:17
Viestit: 7577

Viesti Lähetetty: La Kesä 23 2012 8:23 
Ylös  
A Year And Half In The Life Of Metallica, Part 1

Tulipa taas katseltua tämä "mustan levyn" tekemisestä kertova puolitoistatuntinen ja tänään varmaan osa 2, joka keskittyy kiertue-elämään. Jos studiotyöskentelyn seuraaminen kiinnostaa, kuten allekirjoittanutta, niin tässä siitä saa ainakin aika hyvän pintaraapaisun. Pitkäänhän tuotakin levyä tehtiin ja materiaalia lienee jäänyt leikkauspöydälle melkoisesti.

Studiorusketuksen hankkimista tässä näytetään aika tavalla, muttei sentään koko levyn osalta, vaan keskitytään muutaman avainbiisin kuten Enter Sandman ja The Unforgiven äänittämiseen. Välillä puuhastelu katkaistaan levyä varten tehdyillä musiikkivideoilla, jotka nähdään kaikki ripoteltuna tälle ykkösosalle ja kakkososalle.

Studiossa käy myös muutama vieras. Eräs syöpää sairastava teini pääsee paitsi hengaamaan, myös jammailemaan The Four Horsemeniä yhtyeen kanssa. Miten lie sitten kaverille käynyt, selvisikö vai ei, sitä ei tarina kerro. Hetfieldin isä piipahtaa studiossa, kuten myös joku tuntemattomaksi jäänyt strippari. Tässä yhteydessä nähtiin myös ruoskan viuhumista... tämän verran näytettiin kameralle, ties mitä kaikkea muita palveluita neiti oli sitten tarjonnut. Muutenkin studiosta näytti olevan vaikeaa löytää seinää, jota ei olisi täytetty alastomien naisten kuvilla, ja alan lehdet näkyivätkin olevan bändin jäsenten suosiossa.

Tältä tekeleeltä on turha odottaa vähimmässäkään määrin Some Kind Of Monsterin kaltaista surkuhupaisan säälittävää meininkiä. Tässä Newsted oli vielä messissä siinä missä muutkin, valmistumassa oleva levy erinomainen ja vaikka välillä on erimielisyyksiäkin, henki on koko ajan humoristinen ja positiivinen. Hetfield ei ollut vielä ongelmissa huumeiden kanssa ja Hammettin aivot eivät vaikuta yhtä pehmenneiltä kuin reilut kymmenen vuotta myöhemmin. Jos tähän aikaan äijille olisi edes vihjailtu jotain siitä, että parin seuraavan levyn jälkeen joudutte palkkaamaan itsellenne sikakalliin terapeutin lapsenvahdiksi, koska ette tule toimeen, olisi koko ajatusta pidetty naurettavana.

Vaikka SKOMin lapselliset kiukuttelut ja nahistelut tarjosivat erittäin paljon viihdettä, tämäkin onnistuu siinä hyvin. Äänitettävänä on Metallican todennäköisesti viimeinen todella hyvä levy ja tunnelma mainion humoristinen. Suositellaan aiheesta kiinnostuneille.

_________________
"It's really big..."

 Profiili  

Poissa
Auteur du cinéma
Auteur du cinéma
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ma Kesä 30 2008 19:19
Viestit: 5431

Viesti Lähetetty: Su Heinä 01 2012 18:23 
Ylös  
Laitetaanpas tämä nyt sitten tänne:

God Bless Ozzy Osbourne (2011)
Ohjaus: Mike Fleiss, Mike Piscitelli
Haastateltavat: Ozzy Osbourne, Sharon Osbourne, Jack Osbourne, Kelly Osbourne, Aimee Osbourne, Geezer Butler, Bill Ward, Tommy Lee, Paul McCartney, Henry Rollins, Robert Trujillo
Vuonna 2012 katsottu elokuva nro: 172
http://www.imdb.com/title/tt1785389/
Pisteet: ****

John Michael Osbourne syntyi 3. joulukuuta 1948 Englannissa. Hänen isänsä Jack oli tehdastyöläinen ja äiti Lillian kokosi autotehtaalla sähköpiirejä. Johnilla on kolme isosiskoa ja kaksi pikkuveljeä. Perhe asui pikkukylässä nimeltä Aston, joka kuului Birminghamin kaupunkiin. Asunto oli pieni ja paskassa kunnossa. Elämä oli kurjaa ja leikkipaikkoina oli sodassa tuhoutuneita rauniotaloja. John käyttäytyi jo pienestä pitäen oudosti ja häntä alettiin kutsua Ozzyksi, jolla nimellä hänet on tunnettu siitä lähtien. Kännit mies joi ensikerran ollessaan 14-vuotias. Koulunkäynti oli Ozzylle tuskaa, sillä hänellä oli luki- ja keskittymishäiriö. Hän lopettikin koulunkäynnin ollessaan 15-vuotias ja alkoi tehdä hanttihommia mm. teurastamolla ja putkimiehen apulaisena. Vakituinen työ ei miestä kuitenkaan kiinnostanut. Lain kanssa Ozzy joutui vaikeuksiin jo nuorena kun pölli vaatekaupasta vaatteita. Hänen isänsä ei suostunut maksamaan kurittoman pojan sakkoja, joten Ozzy passitettiin Winson Greenin vankilaan kuudeksi viikoksi. Ainut asia mikä Ozzya kiinnosti, oli musiikki ja sen tekeminen. Jo koulussa ollessaan mies alkoi lauleskella The Beatlesin biisejä ja häntä kiusattiinkin siitä syystä. Yksi kiusaajista oli tuleva bändikaveri, Tony Iommi.

Vankilasta vapauduttuaan Ozzy hankki isältään lainaamilla rahoilla tuon aikaiset hyvät äänentoistolaitteet ja pääsi sen takia mukaan bändiin, josta tuli myöhemmin Black Sabbath. Nimi lainattiin Mario Bavan ohjaamasta kauhuelokuvasta, jossa pääosaa esitti Boris Karloff. Muutoinkin vaikutteita otettiin kauhuelokuvista, joita ihmiset menivät katsomaan saadakseen pelätä. Yhtyeen soittama musiikki oli synkeän tunnelmallista ja tarkoituksena oli pelottaa kuuntelemaan tulleita ihmisiä kauhuelokuvien tavoin. Ensimmäinen albumi Black Sabbath oli jo ihan hyvä menestys, mutta vasta toinen albumi Paranoid nosti bändin lopullisesti musiikkimaailman tietoisuuteen. Elettiin 70-lukua ja Ozzylla alkoi mennä kovaa. Seuraavatkin albumit olivat menestyksiä, joten rahaa alkoi virrata enemmän kuin oli tarvetta. Sitä käytettiinkin enimmäkseen alkoholin ja lähes kaikkien tunnettujen huumeiden ostamiseen. Huonosta itsetunnosta kärsinyt Ozzy peitti pelkonsa tekemällä kaikenlaista sekopäistä. Bändikaverit eivät enää pysyneet miehen vauhdissa ja vuonna 1979 hän saikin lopulta potkut bändistä, vain vuosi sen jälkeen kun hänen isänsä oli kuollut.

Naimisiin Ozzy meni ensimmäisen kerran jo 70-luvun alussa Thelma Rileyn kanssa, jonka kanssa sai kaksi lasta, Jessican ja Louisin. Kummoiseksi isäksi Ozzysta ei kuitenkaan ollut, koska oli yhtenään joko kännipäissä tai kiertämässä maailmaa bändin kanssa. Avioliitto tulikin päätökseen lähes samaan aikaan kun mies sai lähtöpassit bändistä. Ozzy vietti sen jälkeen kolmisen kuukautta hotellihuoneeseessaan vetämällä päänsä täyteen kaikkea mahdollista mitä käsiinsä sai. Avuksi tuli Sharon Arden, joka ryhtyi miehen manageriksi ja kehotti kokeilemaan soolouraa. Taustabändi piti kuitenkin ensin koota kasaan ja samalla löytyi kitaristiksi Randy Rhoads, joka hämmästytti musiikkipiirejä kyvyillään. Ozzyn ura lähti jälleen nousuun Blizzard of Ozz ja Diary of a Madman -albumien myötä, jotka olivat huikeita menestyksiä. Vuoden 1982 alussa uuden bändin bussikuljettaja Andrew Aycock esitteli kokkelipäissään bändille lentotaitojaan pienkoneella, jolla törmäsi kiertuebussiin ja läheiseen kartanorakennukseen. Bussissa ollut Ozzy selvisi hengissä, mutta lentokoneen kyydissä ollut Randy Rhoads sai surmansa, kuten myös bändin kampaajana ja meikkaajana työskennellyt Rachel Youngblood sekä Aycock. Surun murtama Ozzy meinasi keskeyttää menossa olleen kiertueen, mutta Sharon kehotti jatkamaan. Uudeksi kitaristiksi löytyi Brad Gillis ja Rhoadsin muistoa kunnioitettiin myöhemmin julkaisemalla aiemmin nauhoitettu livealbumi.

Ozzy meni naimisiin Sharon Ardenin kanssa heinäkuussa 1982 ja he saivat kolme lasta, Aimeen, Kellyn ja Jackin. Aiemmasta avioliitosta Ozzy ei oppinut kuitenkaan juuri mitään ja jatkoi huumeiden ja alkoholin käyttämistä. Kiertue-elämäkin jatkui entisellään, eli kotona miestä ei hirveästi nähty, paitsi kännissä. Ozzyn ehkä pahamaineisin teko on lepakon pään puraiseminen irti erään konsertin aikana. Joku oli nimittäin tuonut konserttiin elävän lepakon ja Ozzy luuli sitä leluksi ja puraisi siltä pään poikki. Aiemmin hän oli puraissut huumetokkuroissaan myös kyyhkyseltä pään poikki. Erään konsertin yhteydessä huhuttiin, että katsomoon päästettäisiin kissoja vapaaksi ja katsojien tulisi tappaa ne. Ihan näin sekopäinen Ozzy ei sentään ollut, sillä se osoittautui todellakin vain huhuksi. Vuonna 1984 Ozzy kiersi yhdessä Mötley Crüen kanssa ja tuosta kiertueesta olisi kerrottavana tuhansittain legendaarisia sekoiluja, kuten kusenjuontia ja paskantamista hotellihuoneen lattialle, viimeistelynä Ozzy maalasi hotellihuoneen seinät paskallaan. 80-luvulla Ozzy joutui jopa oikeuteen kun joku oli tehnyt itsemurhan kuunneltuaan erästä Ozzyn biisiä nimeltä Suicide Solution. Tuomiota ei sentään tullut. Huumeiden ja kännien ottaminen alkoi lähteä lopullisesti lapasesta, kun mies yritti murhata Sharonin vuonna 1989. Sharon pysyi kuitenkin miehensä rinnalla.

Ozzyn musiikkiura on jatkunut menestyksekkäänä läpi 90- ja 2000-lukujen. Soolouran lisäksi miestä on nähty jälleen myös Black Sabbathin laulajana. Vuonna 2001 alkoi pyöriä televisiossa The Osbournes-tosi-tv-sarja, joka toi miehelle lisää mainetta. Sarjaa tehtiin kolme vuotta ja siinä nähtiin Ozzyn lisäksi myös Sharon ja lapset Jack ja Kelly. Kuvausten aikana Sharonilla todettiin syöpä, mutta hän halusi jatkaa sarjan tekemistä. Ozzy jatkoi huumeiden ja alkoholin käyttämistä sarjaa kuvattaessa, mutta hänet esitettiin sarjassa paremminkin höpsönä vanhuksena kuin kokapäissä örveltävänä sekopäänä. Myös Jack ja Kelly vetivät huumeita kuvausten aikana, mutta lopulta Jack sai tarpeekseen moisesta paskasta ja raitistui täysin. Poikansa esimerkin innoittamana myös Ozzy onnistui lopulta jättämään huumeet ja kännisekoilut taakseen vuoden 2005 tienoilla. Kelly pääsi myös irti huumeista vuonna 2009, joten perheellä menee paremmin kuin koskaan, tosin sekä Ozzylla että Jackilla on todettu sairaudet, jotka vaativat lääkitystä koko loppuelämän ajan. Vuonna 2011 valmistui tämä dokumentti, jonka Jack tuotti. Hän halusi näyttää isänsä sellaisena kuin hän oikeasti on, ei minään tosi-tv-sarjan pöhkönä ukkona vaan todella paskoja asioitakin tehneenä muusikkonerona. Haastateltavina on Black Sabbath-bändijäsenien lisäksi myös liuta muita tunnettuja muusikoita sekä tietysti Ozzyn perheenjäseniä ja Ozzy itse. Enemmän keskityttiin juurikin Ozzyn elämään, kuin hänen musiikkiuraansa.

_________________
Pervert... Filthy Slimy Pervert
Elokuvatirkistelijä
Elokuvatirkistelijän takaikkuna
GOREvisa

 Profiili  

Poissa
IHME MIES
IHME MIES
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ke Tammi 14 2009 9:44
Viestit: 3838
Paikkakunta: Pori

Viesti Lähetetty: Su Heinä 01 2012 19:24 
Ylös  
Ai niin. Piti tää linkittää tänne alkuviikosta, mutta unohdin.

Klamydia - Rockberry Live 2003

Ohjaus: Jari Parkkari(?)
Valokeilassa: Klamydia
Valmistusmaa: Suomi
Ilmestymisvuosi: 2003
Kesto: 110 min


Olen Klamydian suhteen verrattain myöhäisherännäinen, sillä itse hyppäsin bändin kelkkaan vasta vuoden 1997 Tango Delirium -levyn myötä, kun veljeni esitti syystä tai toisesta äidilleni Aku Ankka -laulun kasetilta, johon oli äänitetty sekä Tango Delirium että Klamydian ja saksalaisen Die Lokalmatadoren yhteislevyn Kipsin Klamydian kappaleet, ja minä satuin olemaan myöskin kuulolla. Sittemmin lainailin tuota kasettia yhtenään ja myöhemmin ostin veljeltäni Pää kiinni painajainen -albumin ja siitä sitten levyjen määrä lähti kasvamaan ja nykyään omistankin bändin kaikki fyysiset cd-sinkut, pari kokoelmaa sekä albumit, mitä nyt Urpojugendin biisit löytyvät Piikkinä lihassa -kokoelmasta. Klamydiasta onkin tullut minulle kotimaisista bändeistä se mieluisin.

Tämä keikkataltiointi on vuoden 2003 Rockperry-festivaaleilta, jossa Klamydia veti sen virallisen 15-vuotisjuhlakeikan ja tämä näkyi sitten siinä, että bändi oli etsinyt käsiinsä kaikki bändissä aikoinaan soittaneet jampat ja sitten käytiin ainakin melkein kaikki kokoonpanot läpi, mitä nyt bändin nykyinen basisti Sami "Severi" Kohtamäki tuli lavalle vähän turhan aikaisin. Klamydiassahan on soittanut kaiken kaikkiaan kymmenen heeboa, joista bändin solistina tunnetuksi tullut Vesa "Vesku" Jokinen on ainoa alkuperäisjäsen, joskaan ei alkuperäislaulaja. Entisten jäsenien saaminen lavalle olikin ollut ilmeisesti työn ja tuskan takana, sillä Veskun sanojen mukaan varsinkin bändin ensimmäistä laulajaa Ari Ahoa saatiin houkutella ihan tosissaan mukaan ja sen lisäksi keikkaluontoinen laulaja Kari "Metu" Bondén, joka on laulanut muutamilla bändin biiseillä ja vähän kitaraakin vingutellut, jouduttiin hakemaan vankilasta yhden vuorokauden lomalle. Tämä kaikkien kokoonpanojen läpikäyminen olikin aikoinaan syy, miksi olisin halunnut kyseiselle keikalle, mutta eihän siihen aikaan Raumalta mihkään lähdetty. Sen sijaan sainkin myöhemmin tyytyä klubikeikkaan, jossa kävi entisistä jäsenistä Hannu "Hantta" Viinamäki ja/tai Marko Vuorimaa.

Keikka jakautui kahteen osaan ja ensin tosiaan olivat vuorossa nämä eri kokoonpanot. Ne käytiin läpi suurin piirtein kronologisessa järjestyksessä, mitä nyt Metu tuli lavalle verrattain myöhään, mutta tämä selittyi ehkä sillä, että ennen Metua kävi laulamassa Hantta ja tämä Veskun laulutauko haluttiin jättää yhteen, mene ja tiedä. Niin ja mitä parasta, eri kokoonpanot lauloivat oman aikansa biisejä eli Metun lauluja lukuun ottamatta mentiin kappaleesta toiseen suhteellisesti julkaisujärjestyksessä. Tämä oli hyvä asia, sillä näin alkuun tulivat nämä ensimmäiset tuotokset, joista en ainakaan nykyään ole kauhean kiinnostunut, mutta kun ensimmäinen hyvin iskenyt kappale tuli vuoroon, eli kuudentena esitetty Mäki Haluun Rock-Tähdex, niin siitä eteenpäin fiilis oli katossa oikeastaan koko keikan loppuun asti. Keikan eräänlaisena erikoisuutena kuultiin sitten Hantan tulkitsemana kappale Viulisti, jota ei ennen sitä ollutkaan kuultu livenä, ja joka olikin ollut vain yhden sinkun b-puolella ja myöhemmin Klamytologia-kokoelman kolmoslevyllä. Monien ns. perusbiisien lisäksi kuultiin Metun laulamana Vanha holvikirkko. Mitään suuria yllätyksiä ei biisivalinnoissa ollut, ellei Metun laulamaa Liian monta kertaa -kipaletta lasketa, vaan kappaleet edustivat omaa aikaansa tiettävästi aika hyvin ja samoja biisejä on varmasti tullut soitettua keikoilla useastikin... jo ennen kuin itse pääsin keikkailun makuun. Kaiken kaikkiaan vanhat kokoonpanot soittivat yhteensä parikymmentä kipaletta, mikä oli ihan mukava määrä.

En tiedä, soittaako Klamydia saman kiertueen aikana täysin saman setin, mutta niillä keikoilla, millä olen ollut, niin vanhojen kappaleiden joukossa on toisinaan ollut pieniä yllätyksiäkin. Niin tälläkin keikalla sen jälkeen, kun nykykokoonpano aloitti ja soitti loput 15 kipaletta. Okei, Punktsipum oli vielä aika tuore levy, joten siinä mielessä albumin biisi Ookko Tehny Lenkkiä? oli ihan ymmärrettävä valinta, mutta (silloin tuore) EP-lohkaisu Pakkoruåttii edustikin vähän yllättävämpää. Vielä vanhemmista albumeilta/sinkuilta kuullut Kesäöitä sekä Aleksi eivät nyt ihan aina settilistaan kuulu. Noin muuten nykykokoonpano soitti pitkälti niitä kappaleita, mitä normaalissa settilistassa on sillä erotuksella, että joitakin vakibiisejä (kuten Pala rauhaa) soitettiin jo vanhojen kokoonpanon aikana. Kuitenkin fiilis pysyi ylhäällä koko keikkatallenteen ajan siitäkin huolimatta, ettei PS3 tahtonut ihan kaikkien kappaleiden kohdalla oikein jaksaa pyörittää levyä. Ehkä vähän toivoin, että olisivat ehtineet saada joitakin sen vuoden juhlalevyyn tulleita uusia kappaleita soitantaan, mutta ei sitten vielä. Noh, hyvä näinkin. Kaikki nykyiset ja entiset jäsenet tulivat vielä laulamaan yhteislauluna Juhannuksena-biisin. Hyvä lopetus oli.

:star: :star: :star: :star:

_________________
Sivustakatsoja -blogi

 Profiili WWW  

Poissa
Komedian kunkku
Komedian kunkku
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Pe Elo 08 2008 9:17
Viestit: 7577

Viesti Lähetetty: Su Heinä 22 2012 9:35 
Ylös  
A Year And Half In The Life Of Metallica, Part 2
Tässä sitten keskitytään "mustan levyn" julkaisua seuraaviin tapahtumiin. Musavideon tekoa, palkintoja, haastatteluja ja eritoten huikean pitkää kiertuetta siis pukkaa. Studiohommat ovat ainakin itselleni sitä harvinaisemmin nähtyä herkkua, joten ykkösosa taitaa olla näistä jonkin verran mielenkiintoisempi minulle. Mutta ei mitään hätää, tätä kiertuetouhuakin seuraa kyllä täydellä mielenkiinnolla. Mieleenjäävimpinä kohtina voitaneen mainita Hetfieldin blues-jamittelu jollain klubilla, kesken jäänyt keikka saman miehen saamien palovammojen takia, ja Freddie Mercuryn muistokonsertti, jossa jutskaillaan mm. Spinal Tapin kanssa. Eräs Fagerholmin Makkekin vilahtaa ruudussa.

Herra Ylppö jossain haastattelussa ihmetteli, että miksi esim. joku James Hetfield ei ole koskaan tehnyt musiikkia kenenkään muun kuin Metallican kanssa. Tuo blues-keikka nyt ei ainakaan tätä kummastelua vähennä, kun näköjään mies muustakin musiikista kuin metallista pitää ja osaa sitä vielä soittaa. Ainakin Nothing Else Matters todistaa tästä myöskin. Metallica kai on sitten niin pyhä asia laulaja-kitaristille, että muulla nimellä ei mitään koskaan tehdä. Tapaus Newsted tietysti vahvistaisi tätä veikkailua entisestään... toisaalta ihailtavaa omistautumista bändilleen, toisaalta pahan luokan itsensä rajoittamista kenties? Tiedä sitten.

Livemusiikkia on luonnollisesti tarjolla melko paljon, ja monet ehkä arvostavatkin sitä enemmän kuin edellisen osan puuhastelua neljän seinän sisällä. Bändin jätkät pidetään aika puhtoisina pulmusina, mitään bändärien kiksauttelua ei näytetä ja päihteiden osaltakin pysytään kaljalinjalla.

Kyllä tällaisia katsoisi enemmänkin.

_________________
"It's really big..."

 Profiili  

Poissa
Sutenöööri
Sutenöööri
Käyttäjän avatar

Liittynyt: Ke Helmi 27 2008 21:41
Viestit: 10750
Paikkakunta: Stamford Bridge

Viesti Lähetetty: Ma Heinä 23 2012 7:12 
Ylös  
Exterminator kirjoitti:

Herra Ylppö jossain haastattelussa ihmetteli, että miksi esim. joku James Hetfield ei ole koskaan tehnyt musiikkia kenenkään muun kuin Metallican kanssa. Tuo blues-keikka nyt ei ainakaan tätä kummastelua vähennä


Sitä ainakaan en ihmettele miksi ei vokalistina ole tehnyt pahemmin yhteistyötä kenenkään kanssa.
Hetfieldillä on yksi musiikkihistorian paskimmista lauluäänistä, vaikka sitä nykyisin studiossa hienosäädelläänkin paremmaksi.
Yksi syy miksi en Metallicaa jaksa kuunnella, vaikka itse biisit ovatkin teknisesti erittäin hyviä.


_________________
I still eat pussy for breakfast...
-Early mornin' Stoned Pimp-
I Gotsta Get Paid

 Profiili WWW  
Näytä viestit ajalta:  Järjestä  
Aloita uusi ketju Vastaa viestiin  [ 106 viestiä ]  Mene sivulle 1, 2, 3, 4, 5 ... 8  Seuraava

Hyppää:  


Paikallaolijat

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei rekisteröityneitä käyttäjiä ja 3 vierailijaa

Et voi kirjoittaa uusia viestejä
Et voi vastata viestiketjuihin
Et voi muokata omia viestejäsi
Et voi poistaa omia vestejäsi
Powered by phpBB © 2000, 2002, 2005, 2007 phpBB Group :: Style based on FI Subice by phpBBservice.nl :: Kaikki ajat ovat UTC [ DST ]
Käännös, Lurttinen, www.phpbbsuomi.com