Giallo

[väliaikainen nikki]

on tämä oikein mukava Italian maaseudun (ja nais)kauneuden esittelyleffa jossa myös lentää veri ihan mukavasti. Ja mikäs sen parempi!

Joo, tämä on suositeltava leffa niillekin, jotka tykkää vaan jostain jenkkilahtauksista. Naiset on tosiaan uskomattoman kauniita.

[Tina DeMona]

on tämä oikein mukava Italian maaseudun (ja nais)kauneuden esittelyleffa jossa myös lentää veri ihan mukavasti. Ja mikäs sen parempi!

Joo, tämä on suositeltava leffa niillekin, jotka tykkää vaan jostain jenkkilahtauksista. Naiset on tosiaan uskomattoman kauniita.

Se on totta. Tässä kuitenkin nuo slasher-ainekset hallitsee etenkin alkupuolella. Luulisi pelkän Jasonin yms. ystävillekin olevan ainakin kohtuuviihdyttävä tapaus.

[Tina DeMona]

Nyt tuli sitten nähtyä tuo Opera oikein isolta screeniltä ja efektivelho Sergio Stivalettin ollessa paikalla - varmasti enempi hänen omien leffojensa tiimoilta joita festareilla näytettiin myös, mutta kuitenkin.

https://www.imdb.com/title/tt0093677/reference

Ja ei voi kyllä sanoa muuta kuin että huh huh mikä kokemus. Lähes uskonnollinen. Yritän parhaani mukaan vältellä turhien ylistysadjektiivien käyttöä tässä ettei koko sepostus sorru pelkästään niihin mutta tunnelma oli suorastaan maaginen. Jep, kyllä tuo Opera -nimi ei ole mikään pelkkä tapahtumapaikkaan liittyvä gimmikki tai Darion omista haluista ohjata semmoinen syntynyt inspiraation purku vaan tämä ihan oikeasti liitää samoilla linjoilla visuaalisena runoutena kuin vaikka jonkun paljonkin leffassa kuullun Verdin musiikit omana aikanaan auditiivisina mestariteoksina. Molemmat tekevät traagisista ja kaikin tavoin elämää suuremmista aiheista omintakeista, suurieleistä mutta samalla hienovaraista tarinaa jossa eivät normaalin ulottuvuutemme lainalaisuudet ja logiikan siemenet toimi - tässä jutussa on omat sääntönsä ja niiden puitteissa pelataan kovaa.

Ei sillä että nykyteatteriyleisö eli toisinsanoen mölyapinoiden hourulasta karannut vajakkilauma voisi moista edes yrittää ymmärtää, mutta mikä muu on uutta?

Luotettuun Argento-tyyliin tappokohtaukset olivat timanttisia ja niitä oli vielä kohtuullisen runsaasti. Vieläkin hienompaa on kuitenkin että elokuvan teatterin oma, todella houreisen kummallinen maailma veti teatraaliseen draamaansa (niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin) täysillä mukaan niin vahvasti alusta pitäen että siinä vaiheessa kun mustat nahkahansikkaat ensimmäistä kertaa lävähtävät ruutuun oli jo ehtinyt unohtaa katsovansa gialloelokuvaa. Tämä ei tietenkään estä sitä myös olemasta lähes esimerkillinen giallo - tosin ehkä tällä osastolla ei aivan Tenebren tai Profondo Rosson maaniselle tenholle ylletty. Sen sijaan kaikenlaisena omituisena painajaisunenaan ja visuaalisena mestariteoksena tämä kohosi mielestäni jopa niiden yläpuolelle.

Kamera lilluu maailmassa niin kaikkivoivan tuntuisena ettei voi kuin ihmetellä miksi tämäntasoista kamaa näkee niin harvoin. Ja nyt en puhu mistään tekotaiteellisesta kikkailusta: jokaisessa hetkessä on tunne, että tottakai tämä menee näin, miten muutenkaan tämä edes voisi mennä? Kun veri lentää se lentää komeasti ja eräskin set piece oikeasti vavahdutti tuolistaan yllättävyydellään ja hienoudellaan. Stivaletti elokuvan jälkeen avasi tämän efektin tekoa hitusen - joskaan herran englanninkielen taito ei aivan riittänyt sen täydelliseksi selittämiseksi. No, paremmin hän puhuu silti englantia kuin minä italiaa joten ei siinä.

Jos elokuvassa joku tyylirike on se saattaapi löytyä musiikin puolelta. Useammassakin murhakohdassa oli käytetty pirtsakkaa heavy metal -musiikkia punavärillälotrauksen siivittäjänä. Tämä paitsi ehkä hieman päiväytti elokuvaa myös ikävästi rikkoi sen muuten yhteen sointuvaa äänimaisemaa vastaan. Ehkä olisi pärjätty pelkällä oopperalla ja nyt ikävän vähäisentuntuisen palasen saavalla Claudio Simonetilla? Vaikka eipä vanhana heavy rockin ystävänä tuotakaan temppua nyt mitenkään vihata voi. Tuntui vaan, että on yksi äänimaailma liikaa tässä sopassa.

Siitä tuli mieleen, että ääniraidassa oli jotain kummallista: taustahälyt sun muut kaupunginäänet menivät sellaiseksi, kummallisen metallinkaikuiseksi puuroksi. Tämä ei siis koskenut dialogia tai musiikkia vaan pelkästään - ilmeisesti - hiljaisempia tasoja. Leffan ollessa muuten vaitelias tämä pisti korvaan hitusen. En tiedä oliko vika kopiossa vai äänijärjestelmässä vai missä.

Lopussa astutaan myös, myönnettäköön, pikkuisen tahattomasti koomisille poluille - mutta kuitenkin vain siihen asti kunnes muistaa katsovansa oopperaa. Omassa maailmassaan lopetus toimii oikein kivasti ja kuuluu elokuvan sisäiseen logiikaan, minkäänlaista tämän maailman järjenjuoksuun asettamista se ei tokikaan kestä. Itse en vaihtaisi siitä sekuntiakaan mutta toisaalta ymmärrän tässä kohtaa teatterissa kajahdelleet hirnunnat. Sen sijaan lopun korppikohtaus oli tietystä älyttömyydestään huolimatta aivan uskomattoman huikea ja jopa hienosti pohjustettu hetki - elokuvan lintusissa oli muutenkin aivan käsittämätöntä, no, taas sitä mennään, taikaa. Ne ovat kuin oma voimansa, tai jokin, jolla on oma tahto ja toimijuus tässä maailmassa. Niitähän se Stivalettikin oli ollut väsäilemässä ja hyvin meni kyllä läpi: saumattomasti sulautuivat oikeat elikot ja animatroniset nukkevastineet.

Tuo ooppera tässä elokuvan sisällä on muutenkin aika mielenkiintoinen ja kyllä huomaa että Argento ihan vakavissaan aikoi tällaisen näyttämöspektaakkelin ohjata. On kummaa ideaa lavalla niin että vaikka itse en kyseisen taidelajin fani olekaan niin tuollaisen show'n katsoisin jo aivan mielelläni. Hieno visuaalinen yksityiskohta alussa oli myös se, että kun päänainen joutuu yllättäen oopperan naispääosaan varsinaisen diivan loukkaannuttua hän laulaa koko ajan hiustensa tursutessa rekvisiittapäähineen alta, kun sitä ei kiireessä ehditty lavan takana laittaa kunnolla. Kuin osoittaen miten valmistautumaton ja kokematon tämä leffan ensisopraano tähän touhuun on. Huonompi ohjaaja olisi välittömästi unohtanut moisen yksityiskohdan. Tästä sitten päästään elokuvan taka-alalla kytevään, perin Dariomaiseen äititeemaan mistä mukavasti ei jälleen kerran mussutella turhia mutta mikä mönkii siellä, taustalla, kaiken aikaa ja kaikkeen liittyen.

Ehdottomasti paras leffa minkä olen teatterissa nähnyt tänä vuonna; eikä tämä ollut edes mikään minulle tyypillinen piikki nykyajan keskiarvoista nössöyttä ja munattomuutta kohtaan niinkuin varmasti jo kaikki odottivat. Itse asiassa olen kuluvana vuonna käynyt yllättävän usein teatterissa ja lähes poikkeuksetta nähnyt loistavia tai ainakin ihan jees -leffoja. Mestari on vaan silti mestari, edelleen.



Sitten siitä yleisöstä. Viereeni istui heti jotain teinejä jotka alkoivat välittömästi meuhkata ja pelmuta kännyköillään, väännellen niitä toistensa käsistä ja huutaen päälle "mutsis o!" tyyppisiä älykkyyksiä. Tämä meno jatkui vielä halki Stivalettin muutenkin hiljaisen ja ujontuntuisen alustuspuheen. Sittemmin kyllä hiljenivät lähes tyystin mutta ai että kun aluksi pisti vituttamaan. Tämän lisäksi rouskuttivat kokonaisia kurkkuja (!) vihannestiskiltä - ok, en itsekään vierasta leffaeväitä mutta olisiko kokonainen broileri ollut vielä vähän parempi?

Ja sitten joku nero takapenkissä ulvoi huutonaurua aivan kaikelle mitä tapahtui. Joku avaa oven: naurua. Joku sanoo päivää: naurua. Joku kuolee: naurua. Uskon kyllä että tälläkin elämänkoulun ruhtinaalla on varmasti omat mielipiteensä joihin hänellä on aivan sama oikeus kuin meillä kaikilla muillakin mutta ehkä niiden ilmaisemiseen olisi joku parempikin kanava. Lopussa kun kieltämättä mentiin kohtuu omintakeisiin vesiin tuo veijari kuulosti jo siltä ettei se kohta saa enää henkeäkään. Sitten olisi koko näytös pitänyt pysäyttää että sille oltaisiin saatu jotain tekohengitystä suoritettua. Tai ehkä olisi voinut antaa vain olla. Tämän kerran. Minun mielikseni. Ainakin se metakka loppuisi hetkeksi. Minkä takia kovimpiin mielenilmauksiin ryhtyvät aina ne kaverit jotka eivät tunnistaisi laatua vaikka se tanssisi heidän kollektiivisilla genitaaleillaan tap dancea stilettikengät viuhuten?

Muuten kyllä NightVisions vaikuttaa näin ensikertalaisen silmin oikein ässältä tapahtumalta. Vielä kun olisi kunnolla rahaa ja aikaa katsoa muutakin kuin kolme leffaa koko viikon aikana. Sehän se tässä tyhmää onkin, että se uustulkinta-Suspiriakin olisi ollut mahdollista tuolla tiirata ja se olisi tullut halvemmaksikin kuin sitten varsinaisella teatterikierroksella sen näkeminen, mutta ei vaan kertakaikkiaan mahtunut almanakkaan enempää filmejä tälle viikolle. Jostakin muustakin kun pitää ikävästi taas kirjoitella kuin pelkistä elokuvista.

[Invictus]

Joo, en siis tajua mistä noi vesipäät löytää näihin näytöksiin. Evil Dead 2:n näytöksessä oli tyyppi, joka hihitti sairaasti ihan kaikelle. Olkoonkin nyt Evil Dead 2, niin ei se nyt niin hervottoman hauska ole, että ääneen tarvii hörötellä. Ja en tosiaan tiedä mitä nää tyypit on, joiden mielestä Arskan kaikki sanomiset leffoissa on jotenkin hörähtelyn arvoisia. Ja kun sitä luulisi, että noihin näytöksiin tulisi leffaharrastajat, jotka osaavat suhtautua leffoihin niiden tarvitsemalla vakavuudella. Kotona voi sitten rampata vessassa ja kitata sitä kaljaa.

[Tina DeMona]

Joo, en siis tajua mistä noi vesipäät löytää näihin näytöksiin. Evil Dead 2:n näytöksessä oli tyyppi, joka hihitti sairaasti ihan kaikelle. Olkoonkin nyt Evil Dead 2, niin ei se nyt niin hervottoman hauska ole, että ääneen tarvii hörötellä. Ja en tosiaan tiedä mitä nää tyypit on, joiden mielestä Arskan kaikki sanomiset leffoissa on jotenkin hörähtelyn arvoisia. Ja kun sitä luulisi, että noihin näytöksiin tulisi leffaharrastajat, jotka osaavat suhtautua leffoihin niiden tarvitsemalla vakavuudella. Kotona voi sitten rampata vessassa ja kitata sitä kaljaa.

Näinpä. Mutta kai kun nykykulttuurin mukaan mistään ei saa pitää paitsi ehkä korkeintaan ironisesti. Jos joku juttu on hyvä, se on automaattisesti niin huono että se on hyvä. Ja sitten jos ei ihan kaiken aikaa ilkeä videopuheluihin huutaa ja selfieitä ottaa pitää se turhaantuminen ja yleinen ADHD purkaa tuohon kaikkeen yleismeuhkantaan.

[Tina DeMona]

Katsoin giallon La Polizia Chiede Aiuto a ka What have they Done to your Daughters?

https://www.imdb.com/title/tt0072007/reference

Tämäpäs oli oikein mainio paketti perinteisempää giallohommaa yhdistettynä todella pätevästi hoidettuun poliisiproseduuritouhuiluun. Uusi piirikunnan naissyyttäjä ja pari peruskovaa poliisia alkavat selvittää aluksi itsemurhalta vaikuttavaa tapausta jonka takaa sitten paljastuukin alaikäisten seksiorjuutusrinkiä ja muuta mieltä ylentävää. Leffa on itsessään vieläpä kohtuullisen hyvällä maulla toteutettu mutta kertoo todella limaisista asioista. Tämä ja pienistä jutuista hiljaksiin kasvava sikarikerhon superpossusalaliitto toivat jossakin määrin mieleen jotkut Stieg Larssonin jutut tai vaikka sen brittiläisen Red Riding -sarjan - mutta toki mukana myös ihanat italomausteet kuten lihakirveen kanssa häärivä, nahkahanskainen ja moottoripyöräkypäräinen tappaja, Rooman ahtaat ja mäkiset kadut sekä murhakohtausten villeys.

Tämähän on ilmeisesti jatko-osa leffalle What have they Done to Solange? jonka olen jopa muistaakseni nähnyt mutta mistä puolestani en muista mitään. Pitäisi siis selkeästi uusia - en vaan näy sitä omistavan.

Teknisesti elokuva on oikeaa nannaa. Musiikit ovat hyvinkin kauniin pahaenteiset ja jäivät takuulla soimaan päähän. Kuvaus on kaunista ja erityisesti keskivaiheen takaa-ajokohtaus jäi mieleen kineettisyydellään - tosin sen aluksi oli pari nolosti nopeutettua kuvaa mutta pikkuvikoja. Myös kaikki näyttelijät hoitavat hommansa hyvin ja päähenkilöt tuntuvat kaikki samaistuttavilta sekä ymmärrettäviltä tylsien stereotyyppien sijaan, mitä olisivat paperilla hyvinkin voineet olla.

Ei tästä hirveästi muuta keksi. Kikkelis kokkelis, hyvä oli.

[randagio]

What Have They Done to Your Daughters? toimi mulle selvästi Solangea paremmin, joka taas toistaiseksi ainoalla katsomisella oli karmiva pettymys. Trilogian päättävä Red Rings of Fear ei myöskään ole kummoinen.

Daughtersia ripoffava Without Trace (...a tutte le auto della polizia... , ohj. Mario Caiano) on muistaakseni myös hyvää viihdettä. Nämä giallon ja poliziotteschon yhdistelmät ovat muutenkin kiinnostava genre, nimet vaan ovat päässeet unohtumaan.

[Tina DeMona]

What Have They Done to Your Daughters? toimi mulle selvästi Solangea paremmin, joka taas toistaiseksi ainoalla katsomisella oli karmiva pettymys. Trilogian päättävä Red Rings of Fear ei myöskään ole kummoinen.

Daughtersia ripoffava Without Trace (...a tutte le auto della polizia... , ohj. Mario Caiano) on muistaakseni myös hyvää viihdettä. Nämä giallon ja poliziotteschon yhdistelmät ovat muutenkin kiinnostava genre, nimet vaan ovat päässeet unohtumaan.

Jaa... Ok, hyvä tietää. Kuten sanottu, en itse muista Solangesta juurikaan. Mutta tuo Without Trace pitää pitää mielessä jos vastaan tulee.

[aTomiK]

Amuck! aka Alla ricerca del piacere (1972)
https://www.imdb.com/title/tt0068206/

Minäkin katsoin giallontapaisen elokuvan eli Amuckin. Murhamysteeristä kuitenkin kyse vaikkei tämä mikään tyypillisin genren edustaja olekaan.

Tarina menee lyhykäisyydessään niin, että Greta (Barbara Bouchet) saapuu Venetsian lähellä sijaitsevalla saarella olevaan huvilaan kirjailija Richard Stuartin (Farley Granger) sihteeriksi.
Todellisuudessa nainen on tullut tutkimaan hyvän ystävänsä, Stuartin edellisen sihteerin katoamista. Greta tulee nopeasti vedettyä Richardin ja tämän vaimon Eleanoran (Rosalba Neri) hengenvaaralliseen kissa ja hiiri leikkiin.

Amuck ei todellakaan jännityksellä, tappokohtauksilla tai verellä juhli mutta oma viehätyksensä tässä on. Elokuva on todella hyvin tehty, tyyliä piisaa, dialogi toimii ja näyttelijät vetää hyvin.
Se voi joitakin haitata, että todellisessa elämässä Bouchetin esittämä Greta olisi häipynyt huvilasta jo noin puolen tunnin kohdilla mutta tämähän on elokuvaa.

Bouchet ja Neri ovat uskomattoman kauniita eivätkä häpeile paljastella kameran edessä. Ei siinä kauan mene, kun Eleonora on jo huumannut Gretan enimmäisen kerran ja käyttää naista hyväkseen
Kuten Top Sensation leffassa, nähdään Neri taas aseen kanssa heilumassa ja tällä kertaa ollaan sorsametsällä mikä kuitenkin muuttuu lopulta Greta jahdiksi.

Kiva filmi mutta jos tätä lähtee katsomaan sillä ajatuksella, että tahtoo nähdä tiukkaa jännitystä jossa hanska heiluu puukon kanssa pettyy melko varmasti. Avoin mieli pitää olla giallo elokuvienkin kanssa.
Ekstrana oli hienojen rouvien Bouchet/Neri haastattelut ja varsinkin ensin mainittu oli oikein mainiolla juttutuulella.

[speKtacle]

Amuck! aka Alla ricerca del piacere (1972)
https://www.imdb.com/title/tt0068206/

Minäkin katsoin giallontapaisen elokuvan eli Amuckin. Murhamysteeristä kuitenkin kyse vaikkei tämä mikään tyypillisin genren edustaja olekaan.

Tarina menee lyhykäisyydessään niin, että Greta (Barbara Bouchet) saapuu Venetsian lähellä sijaitsevalla saarella olevaan huvilaan kirjailija Richard Stuartin (Farley Granger) sihteeriksi.
Todellisuudessa nainen on tullut tutkimaan hyvän ystävänsä, Stuartin edellisen sihteerin katoamista. Greta tulee nopeasti vedettyä Richardin ja tämän vaimon Eleanoran (Rosalba Neri) hengenvaaralliseen kissa ja hiiri leikkiin.

Amuck ei todellakaan jännityksellä, tappokohtauksilla tai verellä juhli mutta oma viehätyksensä tässä on. Elokuva on todella hyvin tehty, tyyliä piisaa, dialogi toimii ja näyttelijät vetää hyvin.
Se voi joitakin haitata, että todellisessa elämässä Bouchetin esittämä Greta olisi häipynyt huvilasta jo noin puolen tunnin kohdilla mutta tämähän on elokuvaa.

Bouchet ja Neri ovat uskomattoman kauniita eivätkä häpeile paljastella kameran edessä. Ei siinä kauan mene, kun Eleonora on jo huumannut Gretan enimmäisen kerran ja käyttää naista hyväkseen
Kuten Top Sensation leffassa, nähdään Neri taas aseen kanssa heilumassa ja tällä kertaa ollaan sorsametsällä mikä kuitenkin muuttuu lopulta Greta jahdiksi.

Kiva filmi mutta jos tätä lähtee katsomaan sillä ajatuksella, että tahtoo nähdä tiukkaa jännitystä jossa hanska heiluu puukon kanssa pettyy melko varmasti. Avoin mieli pitää olla giallo elokuvienkin kanssa.
Ekstrana oli hienojen rouvien Bouchet/Neri haastattelut ja varsinkin ensin mainittu oli oikein mainiolla juttutuulella.

Meikä diggasi ainakin puolen pinnan verran enemmän. Luulin kirjoittaneeni leffasta arvionkin, mutta haavetta ja kuvitelmaahan se vain. Joo murhajuonet ja muut sellaiset on enimmäkseen unohdettu ja homman nimi on seksuaalinen jännite. Elokuvan alkuperäinen nimi onkin Alla ricera del piacere ("In the Pursuit of Pleasure"). Nakukohdissa on oikeaa kuumotusta (jos vertaa skeidaan kuten Joe D'amaton The Alcove) ja Teo Usuellin supertarttuva "Sexually!" biisi jää kupoliin svengaamaan. Ihania naisia, etenkin Rosalba Neri kiimaisen nartun roolissaan on lyömätön. 88 Filmsin reiska omaa erinomaisen 2K-skannatun transferin (sama kuin Camera Obscuralla) joka on samalla ensimmäinen leikkaamaton scope-kuvalla julkaistu versio ikinä.

[Tina DeMona]

Tykkäsin Sergio Martinon I Corpi Presentano Tracce di Violenza Carnalesta, joten katsoin nyt sitten miehen toisenkin (osittain...) Giallon, Tutti i Colori del Buion eli varsin suoraan käännetyn All the Colours of the Darkin.

https://www.imdb.com/title/tt0069390/reference

Eli tämähän yhdistääkin kahta maailman ehkä kauneimmista asioista, italialaista murhamysteeriä ja kummallisen paranoidia okkultismitrilleriä. Ja ai että. Meininki on sen mukaista.

Naikkonen on menettänyt syntymättömän lapsensa onnettomuudessa ja häntä piinaavat ikävät painajaiset sun muut hourailut. Pelkääpä omituisen, kiiluvasilmäisen miekkosenkin jahtaavan itseään. Lääkekauppiaana toimiva miesystävä ei tahtoisi antaa naisen puhua terapeuteille koska pitää psykologiaa humpuukina. Sen sijaan samassa asuintalossa asuva blondi kertoo voivansa auttaa naista tutustuttamalla hänet porukkaan jotka järjestelevät tällaisia kivoja "sapatteja". Vaan mikähän osa naisen paranoiasta onkin oikeutettua ja mikä ei?

Sekä tunnelmaa että räväkämpiä biittejä käytettiin taas osuvasti hyväksi ja jotkut kohtaukset suorastaan juhlivat visuaalisuudella. Niissä rituaalikohtauksissa äänimaiseman valtaa miellyttävä, vähän saman aikakauden hämärämmältä progeosastolta kuulostava tvistailu mikä on kanssa varsin mieleeni. Pakko kuitenkin sanoa, että loppupuolella homma alkaa hitusen laahailla eikä ehkä enää ihan tavoita alkupuoliskon tiukkuutta uudestaan. Loppukin on ehkä hitusen liian kiva ja helppo. Ei siinä, hetkensä on kyllä ehdottomasti lopetuksellakin eikä tämäkään siis mitenkään huonoa kamaa missään vaiheessa ollut. Pieni pisteiden lasku kuitenkin vieterin aavistuksellisesta löysyttämisestä.

Erityisen suositeltava pätkä joka tapauksessa. Pitää tarkastaa tästäkin bonusmateriaalit jossain vaiheessa.

[mr_bungle]

Blood and Black Lace (BD)
Monelle varmaan Dario Argento tutuin nimi tässä genressä, mutta Bava loi jo vuosia aiemmin pitkälti lajityypin prototyypin tällä leffalla. Esim. vahva värivalojen käyttö (usein punainen ja sininen tai vihreä) on nimenomaan Bavalta peräisin. Genren juonitwistit menivät 70-luvulla aina vain monimutkaisimmiksi palapeleiksi, mutta tässä murhamysteeri on vielä tosi simppeli. Mutta paikoitellen häikäisevä visuaalisuus pitää vähintäänkin mielenkiinnon yllä.

The Bird with the Crystal Plumage (BD)
Tämä oli vasta neljäs näkemäni Argento-leffa ja ensimmäinen varsinainen giallo. Ja varmaan paras näkemistäni miehen ohjauksista tähän mennessä. Suuri kiitos siitä menee Morriconen musalle, joka varsinkin heittäytyessään kunnon avantgarde-jazziksi oli vastustamatonta. Yllätyksenä tuli myös tutkintaa johtava kyttä, joka ei ollutkaan genrelle tyypillisesti humoristinen ja omahyväinen pölkkypää.

Tenebrae (BD)
Fulci ja Argento palasivat kumpainenkin 1982 giallon pariin muutaman yliluonnollisen fantasian jälkeen. Letkeät jazzit ovat vaihtuneet Goblinin syntikkavetoiseen progerockiin ja vanha arkkitehtuuri ja maalaismaisema modernin kulmikkaaseen betoniin. Mutta iski kyllä ihan yhtä kovaa kuin tuo Crystal Plumagekin, vaikka tavallaan saman genren vastakkaista laitaa edustikin. Nautinnollista oli myös se kuinka Argento oli tehnyt päähahmosta kuvan itsestään. Hämmennystä herätti levyn ekstrat, joissa Argento selitti keksineensä giallo-lajityypin. Toivottavasti lausahdus oli vain käännetty jotenkin pieleen, eikä ukko ihan noin pihalla ole.

[aTomiK]

Annoin samat tähdet Blood and Black Lacelle Bava ketjussa. The Bird with the Crystal Plumage on myös omasta mielestä yksi Argenton parhaista mutta Tenebrae taitaa olla hitto kokonaan näkemättä. Korjataan asia.

[mr_bungle]

Annoin samat tähdet Blood and Black Lacelle Bava ketjussa. The Bird with the Crystal Plumage on myös omasta mielestä yksi Argenton parhaista mutta Tenebrae taitaa olla hitto kokonaan näkemättä. Korjataan asia.

Ai niin joo, taisin vielä itte sen Bava-ketjun tehdäkin No toisaalta tää näistä Bavan elokuvista varmaan eniten gialloketjuun istuu, pitää herran muu tuotanto ottaa uusintaan sekin tässä kesällä.

[Tina DeMona]

^The Bird ja Tenebrae on kyllä molemmat loistokkaita leffoja. Niinkuin toki vaikka Profondo Rossokin.

Vanhemmalle Bavalle pitäisi kyllä antaa tilaisuus tällä rintamalla. Itselleni eivät miehen goottisemmat kauhuilut purreet mutta ehkä giallojen kanssa olisi toisin. Ja kyllähän minä tykkäsin Danger! Diabolikistakin.