Nyt tuli sitten nähtyä tuo
Opera oikein isolta screeniltä ja efektivelho
Sergio Stivalettin ollessa paikalla - varmasti enempi hänen omien leffojensa tiimoilta joita festareilla näytettiin myös, mutta kuitenkin.
https://www.imdb.com/title/tt0093677/referenceJa ei voi kyllä sanoa muuta kuin että huh huh mikä kokemus. Lähes uskonnollinen. Yritän parhaani mukaan vältellä turhien ylistysadjektiivien käyttöä tässä ettei koko sepostus sorru pelkästään niihin mutta tunnelma oli suorastaan maaginen. Jep, kyllä tuo Opera -nimi ei ole mikään pelkkä tapahtumapaikkaan liittyvä gimmikki tai Darion omista haluista ohjata semmoinen syntynyt inspiraation purku vaan tämä ihan oikeasti liitää samoilla linjoilla visuaalisena runoutena kuin vaikka jonkun paljonkin leffassa kuullun Verdin musiikit omana aikanaan auditiivisina mestariteoksina. Molemmat tekevät traagisista ja kaikin tavoin elämää suuremmista aiheista omintakeista, suurieleistä mutta samalla hienovaraista tarinaa jossa eivät normaalin ulottuvuutemme lainalaisuudet ja logiikan siemenet toimi - tässä jutussa on omat sääntönsä ja niiden puitteissa pelataan kovaa.
Ei sillä että nykyteatteriyleisö eli toisinsanoen mölyapinoiden hourulasta karannut vajakkilauma voisi moista edes yrittää ymmärtää, mutta mikä muu on uutta?
Luotettuun Argento-tyyliin tappokohtaukset olivat timanttisia ja niitä oli vielä kohtuullisen runsaasti. Vieläkin hienompaa on kuitenkin että elokuvan teatterin oma, todella houreisen kummallinen maailma veti teatraaliseen draamaansa (niin näyttämöllä kuin sen ulkopuolellakin) täysillä mukaan niin vahvasti alusta pitäen että siinä vaiheessa kun mustat nahkahansikkaat ensimmäistä kertaa lävähtävät ruutuun oli jo ehtinyt unohtaa katsovansa gialloelokuvaa. Tämä ei tietenkään estä sitä myös olemasta lähes esimerkillinen giallo - tosin ehkä tällä osastolla ei aivan
Tenebren tai
Profondo Rosson maaniselle tenholle ylletty. Sen sijaan kaikenlaisena omituisena painajaisunenaan ja visuaalisena mestariteoksena tämä kohosi mielestäni jopa niiden yläpuolelle.
Kamera lilluu maailmassa niin kaikkivoivan tuntuisena ettei voi kuin ihmetellä miksi tämäntasoista kamaa näkee niin harvoin. Ja nyt en puhu mistään tekotaiteellisesta kikkailusta: jokaisessa hetkessä on tunne, että tottakai tämä menee näin, miten muutenkaan tämä edes voisi mennä? Kun veri lentää se lentää komeasti ja eräskin set piece oikeasti vavahdutti tuolistaan yllättävyydellään ja hienoudellaan. Stivaletti elokuvan jälkeen avasi tämän efektin tekoa hitusen - joskaan herran englanninkielen taito ei aivan riittänyt sen täydelliseksi selittämiseksi. No, paremmin hän puhuu silti englantia kuin minä italiaa joten ei siinä.
Jos elokuvassa joku tyylirike on se saattaapi löytyä musiikin puolelta. Useammassakin murhakohdassa oli käytetty pirtsakkaa heavy metal -musiikkia punavärillälotrauksen siivittäjänä. Tämä paitsi ehkä hieman päiväytti elokuvaa myös ikävästi rikkoi sen muuten yhteen sointuvaa äänimaisemaa vastaan. Ehkä olisi pärjätty pelkällä oopperalla ja nyt ikävän vähäisentuntuisen palasen saavalla
Claudio Simonetilla? Vaikka eipä vanhana heavy rockin ystävänä tuotakaan temppua nyt mitenkään vihata voi. Tuntui vaan, että on yksi äänimaailma liikaa tässä sopassa.
Siitä tuli mieleen, että ääniraidassa oli jotain kummallista: taustahälyt sun muut kaupunginäänet menivät sellaiseksi, kummallisen metallinkaikuiseksi puuroksi. Tämä ei siis koskenut dialogia tai musiikkia vaan pelkästään - ilmeisesti - hiljaisempia tasoja. Leffan ollessa muuten vaitelias tämä pisti korvaan hitusen. En tiedä oliko vika kopiossa vai äänijärjestelmässä vai missä.
Lopussa astutaan myös, myönnettäköön, pikkuisen tahattomasti koomisille poluille - mutta kuitenkin vain siihen asti kunnes muistaa katsovansa oopperaa. Omassa maailmassaan lopetus toimii oikein kivasti ja kuuluu elokuvan sisäiseen logiikaan, minkäänlaista tämän maailman järjenjuoksuun asettamista se ei tokikaan kestä. Itse en vaihtaisi siitä sekuntiakaan mutta toisaalta ymmärrän tässä kohtaa teatterissa kajahdelleet hirnunnat. Sen sijaan lopun korppikohtaus oli tietystä älyttömyydestään huolimatta aivan uskomattoman huikea ja jopa hienosti pohjustettu hetki - elokuvan lintusissa oli muutenkin aivan käsittämätöntä, no, taas sitä mennään, taikaa. Ne ovat kuin oma voimansa, tai jokin, jolla on oma tahto ja toimijuus tässä maailmassa. Niitähän se Stivalettikin oli ollut väsäilemässä ja hyvin meni kyllä läpi: saumattomasti sulautuivat oikeat elikot ja animatroniset nukkevastineet.
Tuo ooppera tässä elokuvan sisällä on muutenkin aika mielenkiintoinen ja kyllä huomaa että Argento ihan vakavissaan aikoi tällaisen näyttämöspektaakkelin ohjata. On kummaa ideaa lavalla niin että vaikka itse en kyseisen taidelajin fani olekaan niin tuollaisen show'n katsoisin jo aivan mielelläni. Hieno visuaalinen yksityiskohta alussa oli myös se, että kun päänainen joutuu yllättäen oopperan naispääosaan varsinaisen diivan loukkaannuttua hän laulaa koko ajan hiustensa tursutessa rekvisiittapäähineen alta, kun sitä ei kiireessä ehditty lavan takana laittaa kunnolla. Kuin osoittaen miten valmistautumaton ja kokematon tämä leffan ensisopraano tähän touhuun on. Huonompi ohjaaja olisi välittömästi unohtanut moisen yksityiskohdan. Tästä sitten päästään elokuvan taka-alalla kytevään, perin Dariomaiseen äititeemaan mistä mukavasti ei jälleen kerran mussutella turhia mutta mikä mönkii siellä, taustalla, kaiken aikaa ja kaikkeen liittyen.
Ehdottomasti paras leffa minkä olen teatterissa nähnyt tänä vuonna; eikä tämä ollut edes mikään minulle tyypillinen piikki nykyajan keskiarvoista nössöyttä ja munattomuutta kohtaan niinkuin varmasti jo kaikki odottivat. Itse asiassa olen kuluvana vuonna käynyt yllättävän usein teatterissa ja lähes poikkeuksetta nähnyt loistavia tai ainakin ihan jees -leffoja. Mestari on vaan silti mestari, edelleen.
Sitten siitä yleisöstä. Viereeni istui heti jotain teinejä jotka alkoivat välittömästi meuhkata ja pelmuta kännyköillään, väännellen niitä toistensa käsistä ja huutaen päälle "mutsis o!" tyyppisiä älykkyyksiä. Tämä meno jatkui vielä halki Stivalettin muutenkin hiljaisen ja ujontuntuisen alustuspuheen. Sittemmin kyllä hiljenivät lähes tyystin mutta ai että kun aluksi pisti vituttamaan. Tämän lisäksi rouskuttivat kokonaisia kurkkuja (!) vihannestiskiltä - ok, en itsekään vierasta leffaeväitä mutta olisiko kokonainen broileri ollut vielä vähän parempi?
Ja sitten joku nero takapenkissä ulvoi huutonaurua aivan kaikelle mitä tapahtui. Joku avaa oven: naurua. Joku sanoo päivää: naurua. Joku kuolee: naurua. Uskon kyllä että tälläkin elämänkoulun ruhtinaalla on varmasti omat mielipiteensä joihin hänellä on aivan sama oikeus kuin meillä kaikilla muillakin mutta ehkä niiden ilmaisemiseen olisi joku parempikin kanava. Lopussa kun kieltämättä mentiin kohtuu omintakeisiin vesiin tuo veijari kuulosti jo siltä ettei se kohta saa enää henkeäkään. Sitten olisi koko näytös pitänyt pysäyttää että sille oltaisiin saatu jotain tekohengitystä suoritettua. Tai ehkä olisi voinut antaa vain olla. Tämän kerran. Minun mielikseni. Ainakin se metakka loppuisi hetkeksi. Minkä takia kovimpiin mielenilmauksiin ryhtyvät aina ne kaverit jotka eivät tunnistaisi laatua vaikka se tanssisi heidän kollektiivisilla genitaaleillaan tap dancea stilettikengät viuhuten?
Muuten kyllä
NightVisions vaikuttaa näin ensikertalaisen silmin oikein ässältä tapahtumalta. Vielä kun olisi kunnolla rahaa ja aikaa katsoa muutakin kuin kolme leffaa koko viikon aikana. Sehän se tässä tyhmää onkin, että se uustulkinta-
Suspiriakin olisi ollut mahdollista tuolla tiirata ja se olisi tullut halvemmaksikin kuin sitten varsinaisella teatterikierroksella sen näkeminen, mutta ei vaan kertakaikkiaan mahtunut almanakkaan enempää filmejä tälle viikolle. Jostakin muustakin kun pitää ikävästi taas kirjoitella kuin pelkistä elokuvista.
