KOHUSARJAN paluu! Esko Salmisen irti leikattu pää! Järjetöntä tuhlailua! Tekijät muuttakoot Ruotsiin! Tärisyttävää tv-historiaa!
Yle Areenassa on nyt katsottavana neliosainen Rauta-aika. Vuonna 1982 valmistunut suomalaissarja ei ole mikä tahansa tv-ohjelma. Rauta-aika on suomalaisen tv-historian kalleimpia, kiistellyimpiä ja kummallisimpia teoksia.
LISÄKSI Kalevalaan löyhästi perustuva Rauta-aika synnytti aikanaan mittavan kulttuurisodan. Sarjan syntilista oli haukkujien mielestä pitkä. Toisella puolella olivat ihailijat ja kulttuuriväki, jotka puolustivat tekijöiden visioita ja uskallusta. Sarjasta kiisteltiin jopa pari vuotta, sillä kulttuurisota leimahti uudelleen, kun Rauta-aika monien yllätykseksi valittiin ulkomailla ”maailman parhaaksi tv-näytelmäksi”.
Mitä siis oikein tapahtui? Miksi ”maailman paras” suomalainen tv-sarja voi olla kotimaassa näin vihattu?
Siksi, että 1980-luvulla Suomi oli jakautunut monin tavoin: oli oikeisto ja vasemmisto. Oli myös toinen merkittävä jakolinja: korkeakulttuuri vastaan populaari. Oli myös aika, jolloin tv:tä ei nykytapaan tehty excel-taulukon mukaan miettien, mitä yleisö varmimmin katsoo. 1980-luvulla Ylessä tehtiin ohjelmia, joita yleisön olisi ohjelmista päättävien mielestä pitänyt katsoa.
PERIAATTEESSA Kalle Holmbergin ohjaama Rauta-aika kertoo neljässä osassaan Kalevalan runojen tarinoita ja jossakin muodossa myös Suomen historiasta 1100-luvulla. Nykysilmin Rauta-ajassa on erityisen kiinnostavaa se, mitä sarja kertoo 1970- ja 80-luvun taitteen suomalaisesta kulttuurista.
Suurisuuntaista tv-sarjaa Kalevalasta ryhdyttiin suunnittelemaan Kekkosen ajan Suomessa ja Yleisradiossa hallintoneuvoston myöntämän erillisrahan turvin. Oli vuosi 1977. Pottiin pantiin miljoonia. Virallinen Suomi halusi, että Kalevalasta tehdään tv-sarja. Kansalliseepos kaipasi tuoretta tulkintaa. Tekijäksi palkattiin yhden sukupolven, 1930-luvulla syntyneiden suurimpia visionäärejä.
ERIKOISOHJAAJAKSI tätä varten Ylelle palkattiin teatterimies Holmberg, musiikkia säveltämään palkattiin oopperamies Aulis Sallinen ja käsikirjoitusta tekemään runomies Paavo Haavikko. Tekijäryhmässä keskeiseen osaan nousi myös saman sukupolven Ensio Suominen, jota tuohon aikana kutsuttiin jopa ”kansallislavastajaksi”. Nimitystä ei pidetty outona ollenkaan.
Pääosiin kiinnitettiin nuorta ja vanhaa polvea. On Kalevi Kahraa, Esko Salmista, Soli Labbartia, Kari Heiskasta ja Sara Paavolaista. Mukana oli ajan suosituimmista näyttelijöistä myös Uuno Turhapurona tunnettu Vesa-Matti Loiri sekä Hukkaputki-komiikkasarjassa esiintynyt Kristiina Halkola. Näyttelijöitä pikkurooleihin etsittiin verevämmällä metodilla. ”Aina kun näin jossakin oikein helvetin ruman miehen, iskin heti kiinni”, paljasti roolittamisesta vastannut yleläinen valmistumisaikaan.
Valmisteluun, lavastukseen ja tarpeistoon käytettiin aikaa ja rahaa. Hankittiin keihäitä, kirveitä ja isoja aikakauteen sopivia veneitä, rakennettiin hirsikylät sekä Hämeenkyröön että Ilomantsiin.
Aikataulut eivät pitäneet, ja lopulta sarjaa tehtiin peräti viisi vuotta. Mitä sanoi ohjaaja Holmberg viivästyksistä? Tuskaili julkisuudessa ja kertoi käyneensä läpi ”henkisen Stalingradin”. Sellaisia olivat suurmiesten sanat silloin. Kun sarja oli vihdoin valmis, kuvauspäiviä oli käytetty kaikkiaan 270, mikä on nykysilmin valtavasti. Vertailun vuoksi: Aku Louhimies työryhmineen käytti kolmannen Tuntemattoman sotilaan filmaamiseen 80 kuvauspäivää.
Saatiin neliosainen sarja, jossa kaikki osat ovat eri mittaisia ja joiden tarinat liittyvät vain löyhästi toisiinsa. Tällaista ei kukaan tv- tai elokuva tuottaja nykyään päästäisi läpi.
MITÄ sarja sitten maksoi? Yleisradio väitti 1980-luvulla, että sarja valmistui 5,3 miljoonan markan erillismäärärahalla eli nykyrahassa vähän yli kahdella miljoonalla eurolla. Summan kuultuaan suomalainen elokuvaväki kuitenkin nosti äläkän: Yle peittelee kuluja. Aikalaisarvioiden mukaan sarjan todelliset kulut olivat reilusti suuremmat: nykyrahassa jopa yli 10 miljoonaa euroa.
Näin ollen Rauta-aika olisi yhä edelleen Suomen kalleimpia draamatuotantoja. Jos rahaa kerran oli lähes loputtomasti, miksi sarjasta ei tullut toivottua klassikkoa?
TUOREELTAAN sarjaa ruodittiin laajalti. Moni kritiikki oli varautunut, sillä niiden mukaan sarja oli sekava, hajanainen. ”Yhtenä syynä (puisevuuteen) on kyllä Paavo Haavikon teksti, olkoon vaikka kuinka kansalliskirjailija ja elävä klassikko. Se on paha, jos kirjailija tekee tekstistään tietoisesti ikuista kirjallisuutta. Silloin katoaa elävyys, ja viisaus muuttuukin huuhkajamaiseksi viisasteluksi”, kirjoitti nuori Kauko Röyhkä Kaleva-lehdessä 1983. Ilmassa oli siis suuruudenhulluutta.
Toisia puutteita sarjasta osoitti elokuvalehti Filmihullu. ”Rauta-ajalle antaisi anteeksi paljon, jos siinä olisi edes yksi ratsastuskohtaus, joka kaukaisestikin kykenisi apinoimaan John Miliuksen Conan – barbaarin vastaavien jaksojen synkeää, uhkaavaa voimaa”, kirjoitti elokuvalehdessä Mikko Piela. Ei siis tarpeeksi elokuvallinen.
Myös sarjan sukupuolikuvaa arvosteltiin. Kansanrunoustutkija Outi Lehtipuro piti Rauta-ajan eräitä naiskuvia ”miehisinä visioina”. ”Karkeimmillaan tämä näkyy eräissä Lemmingin ja saaren neitojen kohtauksissa, joissa neidot muistaakseni huojuvat rantakallioilla kasvottomana laumana sillä tavoin, että siitä tulee mieleen sampoomainos”, tutkija totesi Jaana-lehdessä 1983. Siis pinnallisen sovinistinen.
VIELÄ PERUSTEELLISEMPAA raivoa sarja herätti yleisönosastoissa. Keskeinen argumentti oli Kalevalan tärveleminen. Nimimerkki ”Turhaa rahapuroa” arvioi maaliskuussa 1982 Uudessa Suomessa, että Rauta-aika oli joiltakin osin täyttä Kalevalan pilkkaa, kun ”Pohjolan juhlassa oli muun muassa amerikkalaistyylistä strip-teasea, meksikolaista kukkotappelua ja japanilaista sumo-painia”. Tekijöiden moderni lähestymistapa siis ärsytti. ”Kyllä Lönnrotilla kyljet kipeytyvät hänen kääntyillessään arkussaan!” nimimerkki paukutti.
Samoihin aikoihin Ilta-Sanomissa julkaistu lukijaviesti toivotti Holmbergille jo suoraan matkalippua pois maasta: ”Rienaaja-Kalle painukoon lahden taakse, siellä on rahaa humpuukiinkin. Sinne joutaa myös Paavo Haavikko, kunhan ensin maksaa takaisin olemattomasta käsikirjoituksesta perimänsä huippupalkkion.”
Sanomalehti Etelä-Suomen Sanomien yleisönosastolla meno oli yhtä railakasta: ”Yleisradion Rauta-aika on Kalevalan pahennus ja Suomen kansan menneisyyden juurien törkeää pilkkaamista. Sammon alentaminen kapitalistien huijausvälineeksi ja väärän rahan pajaksi on kommunistista propagandaa Yleisradiossa. Pois se Suomen kansan silmistä”, kirjoitti suivaantunut nimimerkki.
MISTÄ 1980-luvun katsojapurkaukset ja tekijöiden nöyryyttäminen kielivät? Ainakin siitä että maassa oli tasan kaksi tv-kanavaa. Kun Rauta-aika tuli ensi kerran ruutuun Kalevalan päivänä helmikuussa 1982, toisella kanavalla haastateltiin professori Ala-Könniä ja surkuteltiin kuvataiteilijoiden vaikeuksia.
Purnaus kertoo myös siitä että ”kalevalaisessa” elokuvassa ei 1980-luvulla eikä muutenkaan ole kyse pelkästä Kalevalasta. Kalevalalla on raskas poliittinen laahus, sillä runojen avulla Suomi on nostettu itsenäisten kansakuntien joukkoon. Nyt tuo sinivalkoinen perintö oli sarjan vihaajien mielestä vedetty lokaan, sillä Holmbergin ja työryhmän tulkinnassa tuota isänmaallista Kalevala-paatosta ei ole helposti havaittavissa. Runomittakin ja Gallen-Kallelan kuvasto olivat poissa.
Holmbergilla ja ryhmällä olikin mielessään visio perinteen uudistamisesta. Tekijät halusivat irrottautua Kalevalan kaavakuvista, tehdä Kalevalaa modernisti ja kertoa universaalisti ahneudesta, rahataloudesta ja menetyksestä. Hankkeen alkaessa 1978 Apu-lehti julisti kannessa tekijöiden suulla: ”Tuohikulttuurin loppu”.
Kauas ei silti Kalevalasta päästy: Rauta-ajassa on Väinöt, Pohjolan naiset, Lemmingit.
Nykysilmin katsottuna Rauta-aika oli jo syntyessään tyyliltään ja tekotavaltaan mennyttä tv-maailmaa, sillä vastaavia korkeakulttuurisia tv-näytelmiä ei nykyään tehdä enää ollenkaan. Rauta-aikaa ei voinut tunnistaa tv-sarjaksi mutta ei oikein elokuvaksikaan. Sarja oli yhden ajan lapsi tai kuten tv-kriitikko Roope Mokka asian ilmaisi 2004 Nyt-liitteessä kirjoittaessaan 1980-lukulaisesta suomalaisesta suunnitelmataloudesta: Rauta-aika on eräänlainen ”kansallisen megalomanian huipentuma”.
Kun HS haastatteli Holmbergia vuonna 2014, myös tekijöiden näkemys menneeseen oli kriittinen. ”Ylen toiminta oli vielä siinä vaiheessa amatöörimäistä, minkä ymmärrän nyt, toisin kuin silloin”, Holmberg sanoi.
”Nyt jo siunaan Rauta-aikaa, sillä vaikka työ on minulle vain yksi muiden joukossa, se aloitti elämässäni merkittävän muutosprosessin. Sitä ennen ymmärsin vain nöyryytyksen, en nöyryyttä. Ja vaikka en ohjannut Rauta-aikaa humalassa, sen jälkeen otin viimeisen kännini. Haavikko oli tietämättään tämän muutoksen kummi.”
ENTÄS se ulkomaanpalkinto? Rauta-aika tosiaan voitti ”maailman parhaan tv-draaman” -palkinnon eli Prix Italian syksyllä 1983. Koko sarjaa ei palkintoa jakanut jury toki katsonut vaan vain yhden jakson, kolmannen. Kolmas on myös sarjan jaksoista vetävin. Siinä tarina on tiiviimmillään ja elokuvamaisinta: kuvamaailma ja teksti ehyimmillään. Jaksossa kerrotaan Lemmingistä, roolissa Tom Wentzel. Palkitsijoita jaksossa kiinnosti ilmaisun rohkeus ja ilmaisuvoima: palkitussa jaksossa katkotaan Esko Salmisen esittämän Pohjolan isännän pää. Sellainen oli siihen aikaan hurja juttu, ja ihan näyttävästihän se tapahtuu.
Tosin amerikkalainen Variety-lehti kirjoitti suomalaisvoiton jälkeen pilkallisesti: Lehden mukaan The Age of Iron oli paluu tv:n perusilmaisuun ja tyylinäytteenä katsomisen arvoinen, mutta samalla myös näyte siitä, mitä katsoja jaksaa.
Ulkomaanpalkinto herätti kulttuurisodan Suomessa hetkeksi uudelleen. Nyt äänessä olivat sarjan puolustajat, sillä ulkomailta saadusta tunnustuksesta tuli lyömäase, vaikka Prix Italia ei ole koskaan ollutkaan suuren yleisön tuntema palkinto. ”Rauta-aika on maailman paras”, maalaili muun muassa Ilta-Sanomat otsikossaan ja samalla päänleikkuukohtauksesta kirjoitettiin ”suomalaisen tv-historian tärisyttävimpänä kohtauksena”. Hyviä hetkiä sarjassa onkin paljon: itse asiassa jokaiseen jaksoon mahtuu elokuvallisia herkkuhetkiä. Yksi sellainen on avausjakson päättävä Väinön venematka.
Eivät ne silti ole nostaneet Rauta-aikaa muiden 1980-luvun alun suurten tv-sarjojen rinnalle maailmalla.
Lopulta kaikkein merkillepantavinta megalomaanisessa sarjassa on sittenkin se, miten Rauta-ajan jälkeen ei ole nähty toista yhtä suurisuuntaista Kalevala-tulkintaa. Sellaisia on toki suunniteltu monessakin tuotantoyhtiössä.
Rauta-aika tyhjensi pankin. Rauta-ajan moderni, rönsyilevä, räävitön, juoneton, hauska ja ennen kaikkea suuruudenhullu tulkinta osaltaan lopulta nurinkurisesti vapautti suomalaiset Kalevalasta ja teoksen saamasta historiallisesta painolastista.
Rauta-aika vapautti meidät tuohivirsuista – kertomaan suomalaisuudesta kaikkea muutakin.
No, ainakin ennen kuin Rasmuksen sälli oli ehtinyt heittää lastit sisään ja Paula pennut putkauttaa.
Mutta näytä enemmän 
